Luonto | Miljardit linnut pimensivät auringon – pian jäljellä oli enää lajinsa viimeinen

Luonto

Syyskuun 1. päivänä vuonna 1914 Cincinnatin eläintarhassa Ohiossa kirjattiin luonnonhistoriaan yksi sen traagisimmista tarinoista. Maailman runsaslukuisimpiin aikanaan kuulunut lintulaji oli kadonnut, ja sen viimeinen tunnettu yksilö oli kuollut.

Eläintarhan häkissä makasi Martha, naaraspuolinen muuttokyyhky (Ectopistes migratorius). Sen kuolema päätti lajin tarinan, joka oli vielä muutamaa vuosikymmentä aiemmin näyttänyt jatkuvan loputtomiin.

Muuttokyyhky oli Pohjois-Amerikan itäosien ja keskiosien metsien lintu, jonka valtavat parvet peittivät taivaan. Sen arvioidaan olleen aikanaan yksi maapallon runsaslukuisimmista lintulajeista. Joidenkin arvioiden mukaan yksilöitä saattoi olla kolme–viisi miljardia.

Laji oli niin tavallinen, että sen katoamista oli vaikea kuvitella. Juuri siksi sen kohtalo on yksi luonnonsuojelun historian puhuttelevimmista varoituksista.

Muuttokyyhkyn parvet olivat aikalaisten kertomusten mukaan käsittämättömän suuria. Kun linnut liikkuivat, niiden muodostama tumma massa saattoi peittää auringon ja pimentää maiseman. Parven ohilento saattoi kestää tunteja.

Luonnontutkija John James Audubon kuvaili vuonna 1813 Kentuckyn-matkallaan valtavaa muuttokyyhkyparvea, jonka lento jatkui hänen mukaansa tuntikausia. Linnut lensivät niin tiheinä joukkoina, että niiden ulosteet putosivat maahan sateen tavoin.

Muuttokyyhky oli virtaviivainen ja nopea lentäjä. Pitkät, teräväkärkiset siivet ja pitkä pyrstö tekivät siitä erinomaisen lentäjän, joka pystyi kulkemaan pitkiä matkoja ravintoa ja pesimäalueita etsiessään.

Lajin elintapa perustui valtaviin joukkoihin. Linnut etsivät ruokaa, muuttivat ja pesivät suurina parvina. Ne söivät muun muassa puiden siemeniä, tammenterhoja ja pähkinöitä. Runsas ravinto ja laajat metsät ylläpitivät valtavaa kantaa.

Wisconsinissa vuonna 1871 havaittu pesimäkeskittymä ulottui kymmenille tuhansille hehtaareille. Pesien ja lintujen määrää koskevat arviot vaihtelevat, mutta kyse oli poikkeuksellisen suuresta lisääntymiskoloniasta.

Tuolloin lajin tulevaisuutta ei juuri epäilty. Vuonna 1857 Ohion osavaltion lainsäätäjille esitettiin vetoomus muuttokyyhkyn suojelemiseksi. Esitys ei johtanut suojelutoimiin. Lajin katsottiin olevan niin runsas, ettei se tarvinnut suojelua.

Ajatus oli kohtalokas.

Muuttokyyhkyjä oli metsästetty jo pitkään, mutta 1800-luvulla toiminta muuttui kaupalliseksi teollisuudeksi. Lintujen liha oli halpaa ravintoa, ja niitä toimitettiin suuria määriä kaupunkeihin, joissa kasvava väestö tarvitsi ruokaa.

Parvien valtava koko teki pyynnistä tehokasta. Lintuja ammuttiin, pyydystettiin verkoilla ja houkuteltiin syöteillä. Pesimäalueilla saatettiin surmata lintuja pesien ympäriltä tuhansittain. Poikasia ja munia kerättiin siinä missä täysikasvuisia lintujakin.

Rautatiet mahdollistivat saaliiden kuljettamisen nopeasti laajoille markkinoille. Lennätin puolestaan auttoi välittämään tietoa parvien sijainnista ja järjestämään pyyntiä.

Muuttokyyhkystä tuli luonnonvara, jonka hyödyntäminen oli tehokkaampaa kuin koskaan aikaisemmin.

Yksi tunnetuimmista joukkopyynnin keskuksista oli Michiganin Petoskeyn seutu. Vuoden 1878 pyyntikaudesta kerrotaan usein, että alueella tapettiin jopa 50 000 lintua päivässä lähes viiden kuukauden ajan.

Samaan aikaan muuttokyyhkyn elinympäristö kutistui. Metsää raivattiin pelloiksi ja asutuksen tieltä. Kun pesimiseen ja ruokailuun sopivia metsiä katosi, linnut menettivät elintärkeitä alueita.

Metsästys ja elinympäristöjen muutos vahvistivat toistensa vaikutusta. Silti kannan romahdus oli niin nopea, että se yllätti myös monet aikalaistutkijat.

Muuttokyyhkyn elintapa sisälsi haavoittuvuuden, jota lajin valtava runsaus oli peittänyt. Se oli sopeutunut elämään suurissa parvissa ja lisääntymään laajoissa yhdyskunnissa. Kun kanta harveni, myös lisääntymisen edellytykset heikkenivät.

Pienissä parvissa pesintä epäonnistui järjestään: linnut stressaantuivat, heitteille jätettyjä pesiä hylättiin, eivätkä ne saaneet laukaistua pesimäkäyttäytymistään. Kun populaation tiheys putoaa tietyn kriittisen kynnyksen alle, laji on tuomittu sukupuuttoon, vaikka yksilöitä olisi vielä jäljellä satojatuhansia.

Kun valtavat parvet alkoivat huveta, metsästäjät eivät lopettaneet. Päinvastoin jäljellä olevat linnut olivat yhä arvokas saalis. Lajia ei suojeltu ajoissa, eikä sen vähenemiseen reagoitu tehokkaasti.

1870-luvun jälkeen kanta romahti. 1880-luvulla suuria parvia nähtiin enää harvoin, ja 1890-luvulle tultaessa laji oli käytännössä kadonnut luonnosta. Aiemmin lähes käsittämättömän runsas lintu oli muuttunut harvinaisuudeksi yhden ihmisen eliniän aikana.

Viimeisistä luonnonvaraisista yksilöistä on jäänyt hajanaisia havaintoja. Yksi tunnetuimmista oli Buttons-niminen lintu, jonka 14-vuotias koulupoika nimeltä Press Clay Southworth ampui ilmakiväärillä Ohion Pike Countyssa maaliskuussa 1900.

Pojan vanhemmat tunnistivat linnun, ja paikallisen sheriffin vaimo täytti sen, käyttäen nappeja lasisilmien korvikkeena. Buttonsia pidettiin pitkään viimeisenä luonnossa eläneenä muuttokyyhkynä, mutta myöhemmät havainnot viittaavat siihen, että yksittäisiä lintuja saattoi olla elossa vielä muutaman vuoden ajan.

Varmuutta viimeisestä luonnonvaraisesta yksilöstä ei ole. Lajin katoaminen oli kuitenkin jo käytännössä tapahtunut.

Vankeudessa elävien muuttokyyhkyjen avulla lajia yritettiin pelastaa, mutta lisääntyminen epäonnistui. Sopivia kumppaneita oli vaikea löytää, eikä tarvittavaa määrää lisääntyviä yksilöitä saatu ylläpidettyä.

Cincinnatin eläintarhassa elivät Martha ja George, lajin viimeisiksi tunnetuiksi yksilöiksi jäänyt pari. George kuoli vuonna 1910. Martha jäi yksin.

Eläintarhan viimeinen muuttokyyhky oli saanut nimensä Yhdysvaltain ensimmäisen presidentin Martha Washingtonin mukaan. Sen elämää seurattiin tarkasti, ja se oli eläintarhan kävijöille eräänlainen elävä muistomerkki kadonneesta luonnon runsaudesta.

Martha kuoli 1. syyskuuta 1914. Se oli noin 29-vuotias. Lintu täytettiin, ja se on edelleen esillä Smithsonian-instituutin luonnonhistoriallisessa museossa Washingtonissa.

Marthan kuolema teki lajista yhden harvoista eläimistä, joiden viimeisen tunnetun yksilön kuolinhetki voidaan ajoittaa lähes kellontarkasti. Muuttokyyhkyn tarina oli päättynyt, mutta sen katoamisesta tuli myös varoitus siitä, miten nopeasti ihminen voi hävittää luonnonvaran, jonka luuli ehtymättömäksi.

Muuttokyyhkyjen valtava määrä oli vaikuttanut Pohjois-Amerikan metsien ekologiaan. Linnut söivät suuria määriä siemeniä ja pähkinöitä, kuljettivat ravinteita ja jättivät pesimäalueilleen valtavia määriä ulostetta. Niiden vaikutus metsien rakenteeseen ja ravinnekiertoon oli merkittävä, vaikka kaikkia seurauksia on vaikea erottaa muista ympäristömuutoksista.

Lajin katoaminen muutti osaltaan ekosysteemejä, mutta Pohjois-Amerikan metsät olivat jo muutenkin voimakkaassa muutoksessa maatalouden ja metsänhakkuiden vuoksi.

Muuttokyyhkyn sukupuutto on sittemmin noussut esimerkiksi siitä, ettei pelkkä suuri yksilömäärä takaa lajin säilymistä. Jos kanta pienenee nopeasti ja sen elinympäristö häviää, romahdus voi edetä pisteeseen, josta paluuta ei enää ole.

Nykyään tutkijat ovat pohtineet myös muuttokyyhkyn palauttamista geenitekniikan ja sen lähisukulaisen nauhakyyhkyn (Patagioenas fasciata) DNA:n avulla. Tällainen työ ei kuitenkaan palauttaisi muuttokyyhkyä sellaisenaan.

Tuloksena syntyvä lintu olisi geenitekniikan ja nykyisten sukulaislajien avulla tuotettu vastine, eikä alkuperäisen lajin täsmällinen paluu. Myös ekologisesti toimivan kannan muodostaminen olisi oma, valtava haasteensa.

Martha, lajinsa viimeinen, oli muistutus siitä, miten vaarallista ihmisen itsevarmuus voi olla. Kun laji näyttää rajattoman runsaalta, sen katoaminen tuntuu mahdottomalta. Muuttokyyhkyn kohtalo osoitti, ettei mahdottomana pidetty ole sama asia kuin mahdoton.

Mikään laji ei ole niin runsas, ettei ihminen voisi ajaa sitä sukupuuttoon.