Punavihreää hersytellään
Tulevista hallituspohjista hersytellään keskustelua. Ruotsin malliseen blokkimuotoon ei näy olevan vetoa eikä vähemmistöhallituksia pidetä suotavana muutoin kuin viimeisenä mahdollisuutena.
Neljä-viisi eriväristä hallitusrunkoa on tuotu esille.
Ensinnä uusin; demariedustajat Sanna Marin ja Erkki Tuomioja sekä vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Andersson ovat liputtaneet punavihreän hallituspohjan ja -politiikan puolesta. Vihreiden puheenjohtaja Touko Aalto ei ole sulkenut pois demareiden, vasemmistoliiton ja vihreiden yhteistyöhön perustuvaa hallituspohjaa. Saapa nähdä Antti Rinteen johtaman Sdp:n virallinen kannanotto punavihreään vaihtoehtoon.
Jo koetelluista vaihtoehdoista on monenlaisia kokemuksia.
Kokoomuksen ja demareiden sinipuna-akseli syntyi Mauno Koiviston ohjauksessa ja Harri Holkerin johdolla vuonna 1987. Kokoomus on noussut tuon jälkeen maan vaikutusvaltaisimmaksi puolueeksi. Muistissa on vieläkin, millaisen talouspoliittisen perinnön Holkerin hallitus jätti.
Sateenkaaripohja on sinipunan laajennettu versio: demareiden ja kokoomuksen akselin ympärille ovat ryhmittäytyneet vasemmistoliitto, vihreät ja pienemmätkin ryhmät, mutta ei tietenkään keskusta. Paavo Lipposen ja Jyrki Kataisen / Alex Stubbin hallitukset olivat sateenkaariluomuksia.
Keskustan ja demareiden perinteinen punamultayhteistyö katkesi vuonna 1987. Siihen palattiin vuonna 2003, mutta vuoden 2007 jälkeen punamultavaihtoehto on ollut esillä lähinnä muisteluissa. Ensimmäisen punamultahallituksen muodostamisessa vuonna 1937 ylitettiin historiallinen raja.
Niin, sitten on tämä nykyinen keskustan ja kokoomuksen pohja, Juha Sipilän johtama hallitus. Sen tehtäväksi tulivat vuonna 2015 Suomen talouden pelastaminen – ja soteuudistus.
Esko Ahon johtama keskustan ja kokoomuksen hallitus punnersi Suomen talouden nousuun vuosina 1991–95. Talouden käänne on merkittävä saavutus – myös laajan yhteistyön näkökulmasta. On syytä tunnustaa pääministerin Sipilän ansiot talouskäänteessä. Sote on vielä vaiheessa.
Onhan periaatteessa vielä ”kolmen perinteisen suuren” – keskustan, kokoomuksen ja sdp:n – hallituspohja. Se ei ole herättänyt vastakaikua juuri millään suunnalla. Siitä huolimatta tämäkin vaihtoehto kannattaisi pitää elossa.
Vaikka muutakin puhutaan, suurimman puolueen puheenjohtaja nousee pääministeriksi seuraavienkin eduskuntavaalien jälkeen. Rinne on mahdollinen pääministeri neljässä vaihtoehdossa, Orpo kolmessa ja Sipilä kahdessa.
Media on ruvennut hehkuttamaan Rinnettä ja Orpoa varteenotettavimpina pääministeriehdokkaina.
Niin hallituspohja kuin pääministerikin ovat kieltämättä herkullisia ja helppoja pohdintojen aiheita, mutta toivottavaa on, että valta- ja henkilöpuntaroinnit käydään hallituspolitiikan tulevien tehtävien taustaa vasten, vaikka se vaikeaa onkin.Jotakin osviittaa saa, kun palauttaa mieliin hallituspolitiikan tuloksia erilaisten hallituspohjien jäljiltä.
Edessä on vaikeampi vaalikausi kuin kohta lopuilleen kaartuva.
Keskeistä on talouspolitiikan iso linja, miten jatkaa kasvun ja työllisyyden tiellä: työllisyysaste 75 prosenttiin ja alijäämistä eroon. Ydintavoite on, että suomalainen työ käy nykyistäkin paremmin kaupaksi ja että oikeudenmukaisuus toteutuu.
Julkisessa taloudessa tiukkuus jatkuu. Uudistustarpeita ja menopaineita on merkittävästi. Oma kysymyksensä on se, miten puolueiden ulko- ja turvallisuuspoliittiset linjat sopivat yhteen 2020-luvulla.
Hallituksen toimintakykyvaatimukset korostuvat; edessä on vaikeampi vaalikausi kuin kohta lopuilleen kaartuva.
Tärkein on sanomatta: vaalitulos ratkaisee. Se voi lyödä etukäteisarvelut säpäleiksi. Sotkamon puoluekokouksessa kannattaa tehdä viisaita poliittisia päätöksiä.