Housut kintuissa
Paavo Lipponen on Suomen tähänastisen EU-jäsenyyden ajan keskeisin ja vahvin vaikuttaja. Lipposen linjana oli viedä Suomi EU:n ”kaikkiin ytimiin”. Hänen ensimmäisen pääministerikautensa loppu huipentui Suomen EU-puheenjohtajakaudella käynnistettyyn valtavaan itälaajentumiseen.
Kotimaassa Lipposen voimasta todisti muun muassa keskeisten vientialojen ammattiliittojen asettuminen EMU-jäsenyyden kannalle.
Lipposen näkemyksiä ja eurooppalaista kokemusta ei voi ohittaa. Onkin pidettävä outona, kuinka lyhyeen loppui keskustelu Lipposen valtiopäivien avajaisten yhteydessä esittämästä ärähdyksestä.
Hän arvosteli valtiojohtoa EU-näkemyksen puutteesta ja tärkeimmän kansainvälisen yhteisömme laiminlyömisestä maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan perustana. ”Ollaan housut kintuissa”, Lipponen luonnehti ja jatkoi mm. arvostelemalla ”Nato-vouhotusta”.
On aiheellista kysyä, mikä on Suomen EU-linja ja -strategia. Ja mikä on itse unionin tulevaisuus. Ne liittovaltioytimet, joita 1990-luvun perussopimuksilla rakennettiin, ovat rapistuneet.
Talous- ja rahaliiton sääntöjä on rikottu alusta alkaen ja rikotaan edelleen. Epäonnistunut talousliitto muuttui velkaunioniksi. Yhteisen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan uskottavuus kärsii jäsenvaltioiden laiminlyönneistä. Realistit ovatkin jo luopuneet EU:n militarisoimisesta ja Natolle rinnakkaisten rakenteiden luomisesta.
Vuosituhannen vaihteessa käytiin aitoa keskustelua unionin suunasta.
Euroopan yhteisöjen perustamisesta saakka keskeisiä yhteisen politiikan aloja ovat olleet yhteinen maatalouspolitiikka ja alueellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta vahvistava koheesiopolitiikka.
Maataloustuottajien tilanne on nyt heikko useissa jäsenvaltioissa. Aluepolitiikan rahoja halutaan siirtää entistäkin enemmän pois varsinaisesta aluekehityksestä muihin teemoihin.
On ymmärrettävää, että unionin toimia ja Von der Leyenin toisen komission työohjelmaa sävyttävät Ukrainan sota, varautuminen ja unionin omavaraisuuden vahvistamien monilla sektoreilla. Näistä tavoitteista ollaan laajasti samanmielisiä, mutta niiden toteuttaminen on vielä kovan työn takana. Näissäkin teemoissa tulisi arvioida, ovatko jäsenvaltiot itse ketterämpiä uudistajia kuin unioni.
Lipposen ärähdys johtaa havaitsemaan, ettei tässä vain Suomi ole ”housut kintuissa” vaan koko EU. 1990-luvun federalistiset hankkeet ovat pysähtyneet. Keskeinen jäsenvaltio Iso-Britannia jätti koko unionin, mikä muutti sisäistä dynamiikkaa. Suurten jäsenvaltioiden vaalitulokset voivat oikeisto- ja vasemmistopopulismin paineissa heiluttaa koko yhteisöä.
Euroopan yhteenkuuluvuuden idea, tavoitteet ja keinot kaipaavat elvyttämistä. Vuosituhannen vaihteessa käytiin aitoa keskustelua unionin suunasta.
Laajentumisen ja syventymisen ristiriitaa ei ole ratkaistu vaan se haittaa päätöksentekokykyä. Kuitenkin edelleen havitellaan ja luvataan yhä vaikeammin toteutettavia laajentumisia. Miten niiden kuvitellaan onnistuvan?
Nyt kun Saksan hallitustilanne on vakiintunut ja Ranskan presidentillä on riittävästi toimikautta jäljellä, olisi tilaisuus aidolle tilannearviolle ja uudistuksille.
Niiden käynnistäminen edellyttää visioita ja esityksiä, joiden avulla edetään. Ellei yhteistyön luonne ja tulevaisuus ole selkeä, rapautuminen jatkuu.