Ei olla enää liberaaleja
Kirjoitan tätä Brysselissä kokousreissulla. Euroopan politiikka on murroksessa. Olen sitä saanut seurata ja tehdäkin yli 20 vuotta; NKL:n ja keskustan kansainvälisten asioiden työryhmissä, ministerin avustajana ulkoministeriössä, kolmen europarlamentaarikon avustajana, komission työryhmissä ja Euroopan alueiden komitean jäsenenä.
Euroopan politiikan murroksen osana kuulun Alueiden komiteassa jo kolmanteen poliittiseen ryhmään, vaikka en koskaan ole ryhmää vaihtanut. Olen kuulunut Euroopan Liberaalien ja reformipuolueiden ryhmä ELDR:iin, ollut tekemässä päätöstä ryhmän nimen vaihtamisesta ALDE:en eli Euroopan liberaali- ja demokraattipuolueiden liittoon ja viimeiseksi pari viikkoa sitten ryhmäksi, jolla on iskulauseen omainen nimi: ”Renew Europe!”.
Kun nimenvaihdoksesta keskusteltiin ja päätettiin, kysyin: ”Renew Europe – what for, for who and how” eli pelkistäen: mikä on ryhmän poliittinen linja?
Eurooppalainen asemoituminen on vaikuttanut keskustan olemukseen enemmän kuin luullaan. Nyt kun täällä Brysselissä kurssi muuttuu, voisi myös palata lähemmäs ydinolemustaan. Liberalismin ja federalismin voisi jättää vähemmälle.
Keskusta hakeutui 1980-luvun lopulla jäseneksi Liberaaliin internationaaliin. Tähän vaikuttivat monet seikat.
Suomen Liberaalinen kansanpuolue fuusioitui Keskustapuolueeseen varojen ja kannatuksen puutteessa.
Pitkäaikainen ulkoministeri Paavo Väyrynen ahkerana puolueen puheenjohtajana halusi Keskustapuolueelle kansainvälisen yhteyden. Omalla tahollaan LI halusi vahvistua, ja etsi jäsenikseen myös muita kuin perinteisiä liberaalipuolueita.
1980-luvun keskustan nuoriso orientoitui liberalismiin vahvemmin, minkä kirjoitettuna todisteena on ”Keskustaliberaali manifesti” vuodelta 1989. Sitä innoitti myös Euroopan kumous. Keskusta haluttiin liittää kansainvälisissä virtauksissa liberalismiin, vaikka tosiasiassa kannattajiamme ja politiikkaamme siihen yhdisti lähinnä kunnioitus moniarvoista demokratiaa kohtaan – ei talous- ja moraaliliberalismi.
Ennen Euroopan laajentumista ELDR oli melko turvallinen ”kolmipyörä”. Iso-Britannian Liberaalidemokraatit ajoivat unionin neljää taloudellista vapautta ja samalla kansallista etuaan; Saksan vapaat demokraatit läpinäkyvää hallintoa ja tehokkuutta, ja samalla kansallista etuaan; Benelux-maiden liberaalipuolueet maatalous- ja aluetukien alasajoa ja vähemmistöjen oikeuksia, ja samalla kansallista etuaan.
Suomen keskustalla oli tekemistä tässä ryhmässä, koska omat ryhmätoverit suhtautuivat kielteisesti moniin niistä asioista, joille Suomen EU-jäsenyyssopimus oli rakentunut. Osa puhdasoppisista liberaalimepeistä äänesti vuonna 1994 Suomen jäsenyyttä vastaan – he olivat siis Väyrysen kanssa samaa mieltä, mitä Suomessa ei ole koskaan huomattu.
20 vuotta sitten saattoivat pitkäaikaisimmat meppimme Kyösti Virrankoski ja Paavo Väyrynen joskus huokaista, että kyllä tämä on hankala ryhmä. He näet ovat Suomen edustajia Euroopan parlamentissa eivätkä Euroopan parlamentin edustajia Suomessa.
Olisi kunniaksi Suomen keskustalle, että sen historiakirjoitus joskus tulevaisuudessa noteeraisi, millaista tosityötä Suomen etujen vaaliminen 1990–2000-lukujen taitteessa oli.
Asiantuntemus ja ahkeruus soivat mainituille mepeille merkittäviä vastuita: Virrankoskesta tuli mm. budjettiesittelijä ja Väyrynen sai valmisteltavakseen ryhmän ulkopoliittisia linjauksia, mm. Pohjoisen ulottuvuuden ohjelman.
Vuonna 2004 ELDR sai piristysruiskeen Saksan vapaiden demokraattien menestyksestä ja ”uuden Euroopan” jäsenistä. Koska ”liberalismi” aatteena ei yhdistänyt ryhmää, nimi muuttui ”liberaalien ja demokraattien liitoksi”.
Suomen Keskustan kannalta tämä muutos oli tervetullut. Uusien puolueiden myötä vanhan kolmipyörän tasapaino muuttui, ja ALDE:n keskeisimmiksi vallankäyttäjiksi nousivat vaa’ankieliasemaansa hyödyntäneet Keski-Euroopan maiden liberaalipuolueet.
Ennen vuoden 2014 eurovaaleja tein selvittelyä eurooppalaisen politiikan pohjavirroista. Alueiden komiteaan oli syntynyt uusi Euroopan konservatiivien ja reformistien ryhmä. Siinä mukana olleet ja olevat puolueet olivat tavoitteiltaan monella tavalla lähellä Maalaisliitto-Keskustaa.
Rohkenin kirjelmöidä puoluesihteerille, kysyen pitäisikö tähän liikkeeseen tutustua tarkemmin, koska sen tavoitteet näyttävät olevan lähellä meidän keskusta-aatettamme. Mielenkiintoista sekin, että vuonna 2012 keskustan puheenjohtajaksi Rovaniemellä pyrkineet henkilöt olivat kaikki sitä mieltä, että ALDE ei ole keskustalle kovin hyvä taustaryhmä. Oletinkin maaperän ja ajankohdan olevan otollinen pohdinnalle ennen vaaleja.
En koskaan saanut puoluesihteeriltä vastausta viestiini. Eurovaalien lähestyessä Olli Rehn asetettiin yhdeksi ALDE-puolueen kärkiehdokkaista. Se merkitsi vahvaa sitoutumista eurooppalaisen liberalismin virtaan.
Meitä kylläkin vedettiin nenästä, sillä todellinen kärkiehdokas 2014 oli ultraliberaali Guy Verhofstadt. Hän puolestaan on niin taitava mies, että pystyi viime viikkoinakin ”tukemaan” ALDE:n 2019 kärkiehdokas Margarethe Vestageria komission johtoon samaan aikaan kun kyynärpäät ruvella pyrki itse parlamentin puhemieheksi.
Nyt ryhmä on muuttunut ”Euroopan uudistukseksi”. Tässä voisi olla uudistuksen siemen. Kun puolueen nimestä poistuu sana ”liberaali”, sillä voi olla parempi kaiku kansan parissa. Pitäisi kuitenkin miettiä, mistä tämä nimenmuutos johtuu. Erityisesti ranskalaiset kollegat edellyttivät liberaali-sanan poistamista ehtona tulolleen ryhmään.
Keskustan on käytävä rehellisesti läpi, miten suuri osa sen kannatuspudotuksesta on liittynyt suoranaisesti talous- ja moraaliliberaaleihin uudistuksiin Euroopassa ja kotimaassa. Niitähän on riittänyt esimerkiksi maitokiintiöiden poistamisesta taksiuudistukseen, kauppojen aukioloon ja alkoholipolitiikkaan.
Eurooppa on muuttunut. Vuoden 1989 kumouksen ideat eivät ole vanhentuneet, mutta kansojen itsemääräämisoikeuden, vapauden ja poliittisen moniarvoisuuden vaaliminen ei suinkaan edellytä kapitalismin ja kilpailun marssia arvokkaan ihmiselämän yli.