Pöytä on katettu
Olen ollut useamman kerran joukon jatkona nostamassa keskustaa syvältä oppositiosta suurimmaksi puolueeksi. Koskaan kattaus ei ole kuitenkaan keskustaoppositiolle ollut niin yltäkylläinen kuin Orpon ja Purran nyt tarjoilema.
Valtava velkaantuminen, alueellisten ja sosiaalisten erojen revähtäminen ja työttömyyden kasvu korkeimmaksi vuosikymmeniin ovat tylyä luettavaa.
Eiväthän Orpon–Purran hallituksen saamat eväät edeltäjältään, Sanna Marinin vihervasemmistojohtoiselta hallitukselta, häävejä olleet. Eikä lisävelkaantumiselle ole ollut vaihtoehtoa.
Mutta, että velan määrä tulee nousseeksi vuoden 2023 lopun 156,2 miljardista eurosta ensi vuoden budjettiesityksen mukaiseen 214 miljardiin euroon, eli noin 10 000 euroon vauvasta vaariin, se on vaikeasti ymmärrettävä suoritus.
Jos edes kymmenesosa lisävelasta olisi käytetty kasvun vauhdittamiseen, emme olisi EU:n hitaimmin kasvanut talous. Hallituksessa, niin kuin Suomen julkisessa keskustelussa yleisemminkin, tutkimus-, ja innovaatiorahoitusta pidetään pahana valtiontukena. Ei ihme, että menetämme tuottavuuskilpailussa kaiken aikaa.
Osa hallitusta jarrutteli pitkään datakeskushankkeita ja uusiutuvan tuuli- ja aurinkosähkön lisäämistä. Ja kun Ruotsi vauhdittaa EU:lle niin tärkeätä kaivostoimintaa, Suomi ei tunnetusti ainakaan edistä toimintaa täällä. Osa alan yhtiöistä on jo pannut pillit pussiin.
Viime viikolla Labore todisti, että hallituksen vero- ja sosiaalipuolen ratkaisut ovat antaneet pienelle suurituloisimpien joukolle ja ottaneet pienituloisemmilta. Vaikka geopolitiikkaa on auttanut eräitä maakuntia kiitettävästi, alue-erot ovat kasvaneet sekä työttömyydellä että muilla mittareilla mitaten.
Meillä on jo kymmeniä kuntia, joissa taloudellinen huoltosuhde on yli 220. Siis, että työssä olevaa 100 henkilöä kohti 220 ei ole työssä. Tämä osa Suomea romahtaa viimeistään nyt, kun juuri heikoimpiin alueisiin kohdistuvat myös suurimmat hyvinvointialueiden leikkaukset. Tätä listaa voisi jatkaa, vaikka kuinka pitkään.
Mitä siihen katettuun pöytään tulee, sen pitäisi olla muun muassa sanotuista syistä varsinainen herkkutarjotin keskustaoppositiolle. Mutta juuri keskusta on useimmiten joukosta poissa. Sellainen on erikoinen strategia.
Ainakin ennen kotityöt tehtiin keskustaoppositiossa niin, että uskalsimme esittää radikaalejakin vaihtoehtoja, että asiat olivat meillä hanskassa, että kykenimme haastamaan kenet tahansa eikä meitä voitu median toimesta jättää marginaaliin. Ajatus, että ollaan hiljaa, niin ei mokata, ei kuulunut repertuaariimme.
Miksi ”korotan vähän ääntä enkä silittele?” No, siksi, että olen mielestäni edelleen keskustalainen ja vähän politiikassakin mukana. Johdan valtuuston puheenjohtajana yhtä Suomen suurimmista kaupungeista.
Eli olen kentän mies. Ja kentän naisten ja miesten historiallinen tehtävä on tukea johtoa silloin, kun on tukemisen aika ja kannustaa parempaan silloin, jos johdossa levätään matalilla laakereilla.