Professorin vakava viesti
Helsingin yliopiston professori Sami Moisio on yksi Suomen johtavista aluetutkijoista.
Muutama päivä sitten Helsingin Sanomien vieraskynä-kolumnissaan hän lähetti terveisiä päättäjille. ”Alueiden väliset erot syvenevät Suomessa”, Moisio kirjoitti.
Hän jatkaa: ”Julkinen valta suosii systemaattisesti joitakin alueita toisten kustannuksella”. Todisteeksi sanomalleen hän muistuttaa, että hallitus osoittaa tuoreimmassa lisäbudjetissa 800 miljoonaa euroa neljän suurimman keskuksen MAL-hankkeisiin.
Professori Moision sanoma on syytä ottaa vakavasti erityisesti nyt, kun rahaa jaetaan paljon. Lisäbudjetti toki jakaa rahaa monelle pienemmällekin tienpätkälle.
Suotavaa olisi kuitenkin katsoa, kuinka monta sataa miljoonaa euroa sitoutuu samalla keskusten suurhankkeisiin. Metsä Groupin suurhankkeen infratuki tasoittaa vaikutelmaa.
Infraan käytettävien miljoonien tai miljardien eurojen jako on kuitenkin vain yksi mittari arvioida julkisen vallan toimien aluevaikutuksia. Elinkeinotuet, koulutuspaikat, tutkimus- ja innovaatiorahoitus, yhteisöverojen jakoperusteet ja kuntatalous palveluineen ovat muutama muu tärkeä aluekehitykseen vaikuttamisen mittari.
Moderni tasapainoinen aluekehitys ei ole vain aluepolitiikkaa sen vanhassa mielessä. Se on politiikkatoimin niiden asioiden ja ilmiöiden vahvistamista, joita maailman ekologinen kehitys kutsuu.
Uusiutuviin raaka-aineisiin ja energiaan tukeutuva, keskittymien sosiaalisia ja ympäristöllisiä ongelmia vähentävä kehitys on juuri tätä. Osaamisella, teknologialla ja omavaraisuudella on siinä myös vahva sija.
Korona, jos mikä, on vahvistanut tällaisen ekologisesti kestävän ja hajautetumman mallin mahdollisuuksia.
Toivon hartaasti ja uskonkin, ettei Suomen hallitus nuku tämän mahdollisuuden ohitse. Elvytyksen nimissä sillä on nyt julkista velkarahaa käytettävissä enemmän kuin millään Suomen hallituksella koskaan ennen. Syntyvästä velasta selviytymiseksi se voi tehdä sellaisia rakenteellisia uudistuksia, joilla vaikutetaan paljossa alueellisen kehityksen suureen suuntaan.
Esimerkkinä tästä on digitalisaation edistäminen. Se vaatii toimivat laajakaistayhteydet koko maahan. Se puolestaan tarjoaa mahdolliset etätyöllä ja laajemminkin hajautetulle työlle.
Suomi ei ole suinkaan ainoa eurooppalainen maa, jossa ”alueiden väliset erot syvenevät”. Paradoksi on, että monissa EU:n suurinta aluetukea saavissa maissa erot kasvavat kaiken aikaa.
Nyt, mikäli komission elvytyssuunnitelmat toteutuisivat, erot näiden maiden sisällä – ei unionimaiden kesken – kasvavat entisestään. Näin tapahtuu ainakin taakse jääneen kokemuksen perusteella siksi, että Itä-Eurooppa käyttää näitä tukia surutta suurempien keskustensa rahoittamiseen.
Niinpä monet keskisen Euroopan suuret kaupunkikeskukset ovat esimerkiksi bkt-mittarilla ajaneet meidän keskusten ohitse.
Elvytysohjelmassa EU:n komissio houkuttelee elvytyshankkeeseen mukaan itäisiä EU-maita lupaamalla aluerahaa lisää 50 miljardia euroa. Se lupaa myös 40 miljardia euroa avustuksena hiilentuotantomaille niiden luopuessa asteittain fossiilisista polttoaineista. Molempien näiden rahojen maantieteellinen ilmansuunta on sama.
Suomessakin monet tahot perustelevat EU:n 500 miljardin euron lahja- ja 250 miljardin euron lainapakettia sillä, että niin saadaan koko Euroopan pyörät pyörimään ja se olisi myös Suomen viennin etu.
Teollisuuden vienti Suomesta esimerkiksi Italiaan on pienempi, kuin Suomen vastuulla oleva osuus on Italian lahjapaketin rahoituksesta eli 1,79 prosenttia 83 miljardista eurosta. Ja tähän vielä takuuosuutemme Italian lainoista päälle.
On siis totta, että komission mallilla antaisimme suoraa avustusta Italialle enemmän kuin on koko Italian teollisuuden maahantuonti Suomesta. Jos Suomella on todella varaa ostaa teollisuutemme vienti, niin silloin komission elvytyspakettia kannattaa tukea.