Se vanhus ja me vanhuksen omaiset
Kävin vaivani kanssa viikon terveyskorjauksella sairaalassa. Osastolla lähes kaikki potilaat olivat vanhuksia.
Näkemäni valossa rupesin miettimään viimeaikaista keskustelua vanhusten hoidosta.
Keskustelussa kun on aika vähän puhuttu itse kohteesta eli vanhuksista ja kaikkein vähiten meistä vanhusten omaisista.
Raamatussa sanotaan, että ihmisen ikä on 70, korkeintaan 80 ajast’aikaa.
Nykyajan ihminen ajattelee, että lääketiede on ajanut Raamatun ohi. Tavallaan hän on oikeassa. Elinaikaodote on pidentynyt, ihmiset pysyvät hengissä pidempään.
Sen päälle, nykyihminen mielellään ajattelee, että vanhuksena hän kypsyy, henkistyy, täydellistyy kaikki saamansa lisävuodet.
Siksi hän haluaa pitkän elämän ja hienon hoidon, johon hänellä on ”oikeus” niin kuin nykyään sanotaan.
Jo muutaman päivän sairaalakokemus vanhusten parissa riitti palauttamaan mieleen, että tietenkin tämä harhainen mielikuva on täyttä roskaa.
Ensiksikin, pitkään elänyt vanhus ei todennäköisesti ole kypsynyt valoisalle astraalitasolle, jumalten kaltaiseksi, vanhetessaan.
Päinvastoin, hän on pikemminkin kerännyt pahenevat sairautensa itseensä eli on koko ajan lievässä kiputilassa vaihtelevin syin.
Lisäksi hän on kerännyt kaikki elämänsä katkeruudet päähänsä ja jakelee niitä nyt ympäriinsä estottomasti kuin pieni lapsi, joka hän itse asiassa onkin.
Tällaiselle vanhukselle ei riitä mikään hoitajamitoitus, koska hän painaa kutsunappia minuutin välein, eikä mikään, mitä hoitajat tekevät, ole oikein. Kun hoitaja lähestyy, hän alkaa jo parin metrin päästä valittaa:
”Älä tee sitä, älä, älä…” Hän puhuu taukoamatta ja puheen sisältö on yksi ja sama: kaikki väärin, kaikki väärin.
Nykyihminen ei enää usko tuonpuoleiseen iloon eikä yhteiskunnan muuttumiseen täydelliseksi.
Oma luokka ja liikutus olemme me vanhuksen omaiset. Tästä asiasta keskustelin vanhustenhoidon ammattilaisten kanssa.
Me omaiset tulemme vierailemaan vanhuksemme luo, viivymme tunnin.
Yritämme saada oman syyllisyytemme kiireestämme kuntoon haukkumalla hoitajat sen perusteella, mitä tunnissa näemme.
Saattaa olla, että näemme rakkaan vanhuksemme lojumassa lattialla pyörätuolin lähettyvillä ja kauhistumme.
Sen sijaan emme näe, että vanhus on itse neljättä kertaa vuorokaudessa liu’uttanut itsensä lattialle, koska se on suosittu keino saada huomiota, itseään pahemmin vahingoittamatta.
Jos minä olisin töissä vanhusten parissa, tarvitsisin säkillisen opiaatteja vanhuksia varten ja itsellenikin kourallisen, jotta selviäisin päivästäni.
Onneksi minut olisi rankattu jo soveltuvuuskokeessa ulos ammatista.
Mutta kysymys vanhustenhoidosta on monimutkaisempi kuin viime aikoina on esitetty.
Nykyihminen ei enää usko tuonpuoleiseen iloon eikä yhteiskunnan muuttumiseen täydelliseksi.
Jäljelle jää yritys järjestää yksilölle mahdollisimman lähellä paratiisia oleva elämän loppupuoli, joka järjestyy syyttelemällä hallitusta, politiikkaa, no, muita ihmisiä.
Kuitenkaan valoisa vanhuus ei noin vain yhtäkkiä ilmestykään, se muodostuu koko elämänkestävällä asenteella. Samoin perustein toteutuu tauottomasti tyytymättömän vanhuksen asennekin.
Jos on elämänsä panostanut tyytymättömyyteen, luonto järjestää vanhuudessa siihen hyvät bonukset päälle.