Kalasääsken uutisia
Olen viime päivinä seurannut Paltamon sääksikameraa ja huomannut, miten koukuttava se on. Aiemmin, kun heräsin aamulla, kopeloin unenpöpperössä tyynyn vierestä tabletin ja näpelöin Hesarin etusivun nähdäkseni, minkä lajin katastrofeja maailmalla on yön aikana tapahtunut.
Nyt napautan ensimmäisenä auki sääksikameran nähdäkseni, mitä Miilalle ja Pennalle kuuluu.
Valtamedioiden ja Paltamon uutiskriteereiden välillä on ratkaiseva ero. Jos maailmalla ei tapahdu hirveää, minut pidetään uutispimennossa. Paltamon uutiset sen sijaan kertoo kaiken, niin onnen hetket kuin onnettomuudetkin.
Tärkein on kuitenkin Paltamon tiedotusfilosofian perustarina. Sen mukaan linnut tuovat jäkälää pesän pehmikkeeksi, yhtyvät pariksi sekunniksi, naaras munii kaksi tai kolme munaa. Sitten: nousee päivä, laskee päivä, kulkee kesä näin. Syksyllä kaikki lähtevät Afrikkaan.
Paltamon uutisia seuratessani herään siis aamulla katsomaan, että kaikki on mennyt hyvin. Hesarin uutisia seuratessani herään katsomaan, mikä kaikki on mennyt huonosti.
Tässä on kiteytettynä Paltamon ja Hesarin uutisfilosofioiden ero. Toivon hartaasti, että tulevina vuosikymmeninä journalismin periaate siirtyy Paltamon suuntaan. Että uutinen on myös elämän perustarina, ei vain vastakkainasettelu, huono uutinen.
Sillä katastrofiviestinnällä on ihmispsyykeen sivuvaikutuksia. Jotta säilyttäisin toimintakykyni, minun on katastrofit kestääseni syötävä masennuslääkkeitä, seurattava tositeeveeta, musiikkimelua, hermokiihotusta. Sen sijaan, kun katson henkeni ravinnoksi Paltamo-uutisia, minun tarvitsee illalla vain rukoilla, että kaikki menisi hyvin. Sen jälkeen voin nukahtaa onnellisena.
Jotta säilyttäisin toimintakykyni, minun on katastrofit kestääseni syötävä masennuslääkkeitä.
Kalaa ravinnokseen syövä kalasääski eli sääksi tuli tutuksi jo opiskeluvuosina. Perinteentutkimuksen kansantarinoissa kerrottiin kruunuhauesta.
Kun sääksi syöksyi veteen ja iski mahtavat koukkukyntensä liian ison hauen niskaan, saattoi käydä, ettei se jaksanut nostaa kalaa ylös. Hauki sukelsi, lintuparka hukkui, vähitellen hauen niskaan jäivät vain luiset kynnet. Ne muodostivat hauen pään ympärille kehän kuin kruunun.
Kalasääsken muistan myös entiseltä Vehkalahden Salmentojärven kesämökiltämme. Iso lintu syöksyi tyynenä kesäaamuna veteen. Hopeaiset vesipisarat säihkyivät sen ympärillä, kun se ponnistautui – joko kalan kanssa tai ilman – takaisin ylös kesätaivaan sineen. Unohtumaton näky.
Paltamon kameran takana on tietenkin myös organisaatio, paljon kaikkea hyödyllistä toimintaa. Ja kun katsojia on kymmeniä tuhansia ympäri maailman, on ajan kysymys, milloin myös mainostajat kiinnostuvat kalasääskistä.
Samoin mukaan tulevat epäilemättä tiukkapipoisemmat ympäristöharrastajat, jotka kysyvät, miksi minun pitää seurata luontoa kalliin infran kautta. Miksi en seuraa lintuja omasta keittiönikkunastani.
No, ymmärrän kiinnostuksen ja siedän sen helposti ainakin siihen asti, kun sääksi rupeaa nostamaan vedestä ”uusiutumiskykyä nopeuttavaa” urheilujuomatölkkiä.
Mutta ainakin siihen asti, ainakin nykyisessä viattomuuden tilassa, nautin täysin rinnoin, kuinka kalasääksi katselee ylväästi korkeasta pesäpaikastaan mailman piirii, rauhallista suomaisemaa, pilvien piirtoja sammalen pinnalla.