Uutta virtaa presidentinvaaleista?
Alkuviikolla ilmestyi kaksi kirjoitusta, joissa toivottiin alamaihin juuttuneelle keskustalle uutta virtaa tammikuun presidentinvaaleista. Toisen kirjoitti Paavo Väyrynen, toisen Suomenmaan pääkirjoituksen kirjoittaja.
Historia todistaa tällaista tapahtuneen. Väyrysen valitsijaehdokkaat saivat 1988 äänistä 20,6 prosenttia. Edellisissä vaaleissa puolue oli saanut 17,6, mutta seuraavissa, 1991, peräti 24,8 prosenttia.
Myös 2012 Väyrysen tulos (17,5 prosenttia) ylitti liki kahdella prosenttiyksiköllä ”jätevesivaalien” tuloksen ja herätti puolueen ponnistelemaan kohti toistaiseksi viimeistä eduskuntavaalivoittoa.
Myös Esko Ahon hyvällä menestyksellä vuonna 2000 oli varmasti vaikutusta Anneli Jäätteenmäen voittoon 2003.
Väyrynen ehdottaa parhaan ehdokkaan selvittämistä esivaalilla. Historia tuntee ainakin kaksi esimerkkiä, jotka tukevat ehdotusta.
Vuoden 1994 vaaleissa EU-jäsenyys oli kuuma aihe. Ennalta vahvimmaksi tiedetty Väyrynen piti vielä kantansa auki, kaksi haastajaa vastustivat tiukasti. Kun esivaaleissa hävinneiden edellytettiin sitten tukevan voittanutta, Keijo Korhonen kieltäytyi ”orjasopimuksesta”. Hannele Pokka jäi ainoaksi kilpailijaksi.
Paavo voitti prosentein 73 – 27. Selvä voitto vahvisti hänen lähtöasemiaan, varsinkin kun Hannele häntä tuki.
Hyvin toimi esivaali seuraavissakin vaaleissa, joissa Väyrynen haastoi voittajasuosikki Ahon. Aho voitti melko samanlaisin luvuin, ja kun Väyrynen osallistui Ahon kampanjaan reilusti, tulos oli hyvä – puuttumaan jäi vain kultamitali.
Äänestin kummallakin kerralla voittajaa eli ehdokasta, jonka mahdollisuudet presidentiksi arvioin paremmiksi, vaikka olin enemmän samaa mieltä asioista haastajien kanssa. Niin menetteli hyvin moni muukin.
Puolueen sääntöjä muutettiin äsken niin, että esivaalien järjestämistä vaikeutettiin. On väitetty, että se tehtiin, jotta Väyrynen ei pääsisi ehdokkaaksi.
Jos se on totta, tehtiin virhe.
Sitä huolta ei ole, että Väyrynen voittaisi, mutta se on, jos suunnilleen hänen laillaan asioista ajattelevat jättävät äänestämättä tai äänestävät muiden puolueiden tai valitsijayhdistyksen ehdokasta, kun mieltään ei voi muuten ilmaista. Heitäkin yhä on, vaikka se laita on pahimmin vuotanut.
Näennäinen yksimielisyys ei ole hyvä. Keskustassa oli ennen tapana sanoa suoraan, jos oltiin eri mieltä, tarvittaessa äänestää rätkäytettiin ja sitten lähdettiin yhdessä kohti haasteita.
Kolmen kärki näyttää gallupien mukaan erottuvan selvästi. Pekka Haavisto sai juuri 28, Olli Rehn 15 ja Mika Aaltola 13 prosenttia.
On erikoista, että kolmen suuren puolueen potentiaalisten ehdokkaiden kannatus on kaukana jäljessä: paras persu (Jussi Halla-aho) saa kuusi, paras demari (Sanna Marin) ja kokoomuslainen (Alexander Stubb) jäävät viiteen prosenttiin.
Tietysti tilanne muuttuu, kun ehdotellut antavat virallisia suostumuksiaan. Keskustasta ei Rehniä uskottavampaa ei löydy. Antti Kaikkonenkin tukee häntä.
Väyrysen prosentti oli kaksi.
Paavon momentum tasavallan ykkösvirkaan meni 1994, kuten meni Eskon vuonna 2000. Onneksi keskustalla on asettaa kilpailuun taas tarpeeksi kokenut ja pätevä.
Eihän Olli kansankiihottaja ole, mutta asiapohjalla hän on vakuuttavampi kuin kukaan ehdotetuista: ylin akateeminen oppiarvo, kansanedustaja ja MEP, ministeri. Ei presidentiksi tutkijan tai upseerin uralla pätevöidytä.
Kannatusta voisi tulla paljonkin oikealta, kun sieltä ei näy mitat täyttävää löytyvän.
Suomen Pankin pääjohtaja on valittu kahdesti tasavallan presidentiksi. Ei kahta kolmannetta, sanoi vanha kansa, tunnetusti viisas.