Vihtori lähti herrojen kanssa marjaan
Lapualainen maanviljelijä Vihtori Kosola (1884–1936) oli 1930-luvun alkuvuosina tunnetuimpia suomalaisia. Yhdet palvoivat, toiset pelkäsivät ja monet nauroivat. Kaikkeen oli aihetta.
Tohtori Jukka-Pekka Pietiäisen kirjoittama oivallinen elämäkerta vahvistaa todeksi Vihtorin pitkäaikaisen ystävän ja sitten teräväsanaisen kriitikon Artturi Leinosen sanat: marjaileminen herrojen kanssa vei rehdin talonpojan pilalle.
Onneksi pilalle meni vain Kosolan ja muutaman häntä seuranneen höyrypään elämä. Jos oikein huonosti olisi käynyt, pilalle olisi voinut mennä koko Suomi. Vaara oli todellinen.
Kosola oli jääkärivärväri, suojeluskunnan perustaja ja vapaussodassa peloton konekivääriampuja, valkoisen talonpoikaisarmeijan parhaimmistoa.
Ryssä- ja punikkiviha eivät rauhan palattua lientyneet. Kosola jatkoi taistelua, teollisuuden rahoittaman Vientirauhan lakonmurtajien värvääjänä. Lakkoja organisoi kommunistien valtaama SAJ, SAK:n edeltäjä.
Moskova-johtoisen punaisen revanssin uhka oli pulavuosien kiihdyttämässä ilmapiirissä todellinen. Kommunistien toiminnan tukahduttamista vaativaa kansanliikettä kannatettiin paitsi oikeistossa myös keskustassa, eikä demareillakaan ollut mitään sitä vastaan. Maalaisliittolainen Kosolakin oli.
Homma karkasi käsistä, kansanliikkeen ja Kosolan. Kommunismin vastustamisesta siirryttiin demokratian vastustamiseen, puheista väkivaltaan.
Kosolasta lähti kyydityskäskyjä, joista yksi teki Vihtorin pojasta murhamiehen. Liikkeen ohjat ottivat teollisuuspatruunat ja korkeat upseerit. Päämäärä oli diktatuuri, Italiaa ihailtiin. Mussoliniksi ei suinkaan suunniteltu Kosolaa, vaan mieluimmin Mannerheimia.
Oikeiston riehunta oli vahvistanut demokratiaa, ei onnistunut sitä kaatamaan.
Vihtorin elämän kohokohta ja Lapuanliikkeen mahtavin voimannäyttö oli Talonpoikaismarssi heinäkuussa 1930. Hän otti vastaan 12 000 miehen ohimarssin Suurkirkon rappusilla, presidentin, hallituksen ja Mannerheimin seurassa. Hän piti itseään kansanjohtajana, jos nyt ei ihan Jumalan valitsemana, niin kansan kuitenkin.
Siitä alkoi alamäki. Lapuanliikkeen miehenä ensin pääministeriksi ja sitten presidentiksi noussut Svinhufvud osoittautui kiittämättömäksi, ei huolinut Kosolaa ministeriksi ja kukisti Mäntsälän kapinan, jonka johtamisessa humalainen Kosola oli touhunnut. Lapuanliike lakkautettiin ja Vihtori pantiin linnaan.
Vaikka hänet vielä valittiin liikkeen jatkajan IKL:n puheenjohtajaksi, hän oli enää keulakuva ja muuttui yhä pahemmin alkoholisoituessaan puolueelle rasitukseksi. Erottamispäätös oli tehty, mutta sen kuulemiselta hänet säästi kuolema, vain 54-vuotiaana.
IKL:n kannatus jäi suunnilleen samaksi kuin oli ollut kommunistien 1920-luvulla. Oikeiston riehunta oli vahvistanut demokratiaa, ei onnistunut sitä kaatamaan.
Jos siis Kosola sai myönteistä aikaan, se tapahtui hänen tarkoittamattaan.
Saa nähdä, keksiikö Kansallisteatteri, kuinka mainiosti Vihtorin elämän dramatisointi sopisi jatkamaan huippusuositun ”Ensimmäisen tasavallan” tapaan kertailla isänmaan historiaa. Riittäisi tragiikkaa ja komiikkaa, jälkimmäinen enimmäkseen tahatonta.
Lisää tietoa isänmaan historian hurjista vaiheista on tulossa.
Professori Lasse Kangas kirjoittaa Artturi Leinosen elämäkertaa. Artturi oli Vihtorin tärkein vastapuoli miesten kotikentällä, yksi niitä, joita saamme kiittää ensin kommunismin ja sitten fasismin torjumisesta.