Keskustan kannatuksesta ja rasismista
Keskustalla menee kehnosti. Kevään vaalit olivat jo kolmas suurtappio.
Kun vuoden 2011 jätevesivaaleissa saatiin vähän päälle 15 prosenttia, luultiin sitä pohjakosketukseksi, josta noustaisiin kohti normaalikannatusta. Niin kävikin. Mutta taksiuudistusvaaleissa 2015 tuli toinen pohjakosketus, 13 prosentin pintaan. Ja nyt putosi taas pari prosenttia.
Useimmissa gallupeissa on jääty vaalituloksen alapuolelle. Onko 10–11 prosentista tullut uusi normaali?
Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Mutta ennen kuin ne tunnustaa, ne pitää tunnistaa.
Olkoon uuden puoluesihteerin ensimmäisenä tehtävänä selvityttää pätevällä tutkimuslaitoksella syyt, joiden vuoksi keskustaa ennen äänestäneet eivät enää äänestä. Niistä erotellaan todelliset ja väärinkäsityksiin perustuvat ja sitten edellisistä ne, joihin omin toimin voi vaikuttaa.
Keskustan kohtalonkysymys on, kuinka se kansan silmissä erottuu oikeistosta ja vasemmistosta. Onko sillä oma sanoma, jonka riittävän moni kokee äänestämisen arvoiseksi. Alueellinen ja sosiaalinen tasa-arvo on sellainen, maltillisuus ja yhteistyökyky toinen. Ihmisyys, yhteisöllisyys, kiihkoilematon kansallismieli.
Vaalituloksista päätellen sanoma ei ole ollut selkeä eikä riittävä syy keskustaa äänestää.
Vanha selitys, että viesti ei mene perille, pitää osaltaan paikkansa. Verrattuna aikaan, jolloin maassa oli vahva keskustaan myötämielisesti suhtautuva maakuntalehdistö, nykyinen tilanne on paljon vaikeampi
Sipilän johtama oppositiokausi 2012–15 kuitenkin osoitti, että nykymediankin vallitessa voidaan pärjätä, kunhan osataan.
Kataisen–Stubbin hallitusten politiikan surkeus ja sisäinen riitely auttoivat ratkaisevasti Sipilää silloin.
Samanlaista vetoapua saadaan kyllä nykyiseltäkin, kunhan se pääsee näyttämään, mitä kehuttu oikeisto-ohjelma tarkoittaa.
Eniten on äänestäjiä menetetty perussuomalaisille. Heidän suurvoittonsa perustui niin paljolti estottomalle valehtelulle ja mahdottomille vaalilupauksille, että pettyneitä lähtee paljon. Vasemmalle vai keskelle, riippuu keskustan onnistumisesta oppositiossa.
Kansalaiset ovat perin kyllästyneitä kiihkoiluun.
Rasimi on vakava asia, mutta ei sentään Suomen ykkösongelma. Kansalaiset ovat perin kyllästyneitä kiihkoiluun.
Perusongelma on käsitteessä. Rasismi ja syrjintä samaistetaan, vaikka ovat eri asioita. Rasismi on ihmisen synnynnäiseen erilaisuuteen kohdistuvaa syrjintää, sanan alkuperä on rodussa. Ikärasismia ei ole, ikäsyrjintää kyllä. Kun hallitus leikkaa köyhiltä, se ei ole rasismia, vaikka koskee eriväriseenkin köyhään.
Väärin ymmärretyn rasismin pelossa on sorruttu naurettavuuksiin, mallia Afrikan tähti, tiernapojat tai eskimon muuttaminen pingviiniksi. On paitsi moukkamaista myös rasistista sanoa tummaihoiselle, että hän on neekeri, mutta pöhköä kieltää sanan esiintyminen missä tahansa yhteydessä. Historioitsija Keskisarja kohahdutti eduskunnassa sanomalla asian niin kuin se on.
Tähdellisempää kuin n-sanan, olisi v-sanan karsiminen puheissa ja ainakin Ylen ohjelmissa.
Hallituksen tiedonanto oli tarpeen. Ei se rasistista ajattelua poista, mutta tekoja vähentää ja hillitsee sen käyttämistä vaalivalttina.
Kurvisen johtama keskustaryhmä selviytyi eduskunnan rasismikeskustelussa varsin hyvin, tulihan kiitoksia jopa etelän mediassa.
Oltiin kuin aikuiset, kun oikealla ja vasemmalla riideltiin kuin toisiinsa suuttuneet lapset, jotka keksivät mahdollisimman loukkaavia haukkumasanoja.
Arvokasta oli sekin, että päästiin tekemään selvää eroa vihervasemmistoon.
Olisihan järjetöntä kaataa hallitus vanhojen kirjoitusten ja kuvien tähden, varsinkin kun oppositiosta on löytynyt natsitervehtijää, kissanrääkkääjää ja kurkunleikkaajaa.