Keskustan ja hallituksen koulutuspolitiikalla on eroja
Niin alkoi uusi aika politiikassakin. Hallitusohjelma vaihtui ja vaikuttamisen paikat jaettiin. Yksi asia kuitenkin pysyy: Sivistys on ratkaisijan paikalla Suomen onnistumisessa tai epäonnistumisessa.
Sivistys on kestävää tulevaisuutta rakentava voima. Hallituksen ensimmäisen viikon kriisi on vain alleviivannut tätä viestiä.
Uusi hallitusohjelma tarjoaa tavoitteissaan paljon kannatettavaa. Erityisesti talouden tasapainon iso kuva saa minulta kehuja.
Luin hallitusohjelmasta tapani mukaan ensimmäiseksi sivut, joissa puhutaan koulutuksesta. Päällimmäinen tuntuma oli positiivinen. Koulutukseen liittyvien kirjausten isoa kuvaa tulen tukemaan mielelläni.
Esimerkiksi tavoitteet peruskoulun keskittymisestä perusasioihin oli suoraan keskustan vaaliohjelmasta. Peruskoulujen arkea on rauhoitettava, tuotava tolkkua kännyköiden käyttöön ja tuen tarpeisten lasten oikeuteen oppia. Lisäksi hallitusohjelma ja sen resurssit jatkavat peruskoulujen ja varhaiskasvatuksen tasa-arvoa tukevaa rahoitusta, tutkimuksen ja kehittämisen resursseja sekä oppimisen tukeen panostamista.
Ohjelma nostaa kissan pöydälle myös kelpoisuuksien osalta. Esimerkiksi varhaiskasvatuksessa sosionomien kelpoisuuksia vahvistetaan ja sosiaali- ja terveyspalveluissa löytyy valmiutta karsia byrokratiaa kelpoisuuksien osalta.
Uusi hallitusohjelma tulee jatkamaan myös keskustan avausta pienten lasten opinpolun tarkastuspisteestä toisen asteen luokan loppuun. Sitä avausta tervehdin erityisen kiitollisena ja odottavasti.
Hallitusohjelman koulutuspolitiikan murhe on se, että paperi tarjoaa paljon kaunista, mutta vähän rahaa.
Esimerkiksi tavoitteissa edellisen hallituksen lähes 350 miljoonan euron peruskoulujen ja päiväkotien tasa-arvorahoitus luvataan vakiinnuttaa, mutta rahaa kaikkien tavoitteiden toteuttamiseen on varattu vain 200 miljoonaa euroa.
Myös pääministeri Petteri Orpon korostama koulutuksen erityissuojelu loppui lyhyeen, sillä kuntien valtionosuusleikkaus tulee samalla osumaan varhaiskasvatukseen ja peruskouluun, ammattikorkeakouluista säästetään 100 miljoonaa euroa poistamalla muun muassa juuri lanseerattu harjoittelukorvaus, jatkuvan oppimisen resursseja leikataan ja vapaan sivistystyön resurssit romutetaan.
Koulutus ei ole hallitusohjelman massaleikkausten kohteena, jonka vuoksi muutamien miljoonien niistäminen pieniltä toimijoilta näyttäytyy pelkkänä ideologisena keinona vähentää sivistystyön tarjontaa erityisesti maaseutupaikkakunnilla.
Tämä tavoite on vastakohta keskustan koulutuspolitiikalle, joka on kautta aikain tukenut myös tutkintotodistusten ulkopuolella tapahtuvaa oppimista.
Kansalaisopiston ja aikuislukion kursseja opettaneena tunnistan hyvin, miten vapaasta sivistystyöstä leikkaaminen on leikkaus esimerkiksi syrjäytymisvaarassa olevilta nuorilta, vielä kielitaidottomilla maahanmuuttajilta ja ikäihmisten oppimisesta.
Erityisesti leikkaus tuntuu siellä, missä toimijoita on vähemmän. Haavoittuvilta ryhmiltä sivistyksellisten oikeuksien vieminen on turvallisuuspoliittisesti ja kotoutumisen kannalta erikoinen ratkaisu.
Toivon hallituksen vielä arvioivan vapaan sivistystyön leikkauksien mahdollisuutta uudelleen.
Myös aikuiskoulutustuen poistaminen herättää minussa kysymyksiä. Miksi hallitus ei halua tukea jatkuvaa oppimista?
On äärimmäisen tärkeää työn tuottavuuden, pahenevan osaajapulan ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta että suomalaisten oppiminen ei pysähdy peruskoulun loppuun.
On totta, että tuen piiristä ovat puuttuneet erityisesti peruskoulun varassa olevat miehet. Mahdollisuuden vieminen pois sitä käyttäviltä ei kuitenkaan paranna matalasti koulutettujen työmarkkina-asemaa vaan siihen tarvitsemme toiset lääkkeet.
Uskon, että ohjelman kirjaukset ammatillisen koulutuksen riittävän lähiopetuksen varmistamisesta ja tuen panostuksista tulevat auttamaan erityisesti nuorten miesten aseman vahvistamisessa. Eikö omiin lääkkeisiin luoteta?
Korona-ajan suurin koulutuspoliittinen edistysaskel oli se, että elämänmittaista oppimista helpotettiin. Näistä saavutuksista olen ylpeä, vaikka puolet niistä nyt romutetaan.
Viime vaalikauden suurimmiksi saavutuksiksi koulutuspolitiikassa muodostui oppivelvollisuusiän pidentäminen täysi-ikäisyyden asti, ammattikorkeakoulujen sosiaali- ja terveysalan harjoittelukorvausten vahvistaminen yliopistojen tasolle sekä ammatillisen koulutuksen perusrahoituksen vahvistaminen.
Opiskelukykyä tukivat myös monet hallituksen päätökset, kuten jokaisen lapsen maksuttoman harrastuksen vakiinnuttaminen osaksi koulupäiviä, lastensuojelun jälkihoidon pidentäminen ja YTHS:n laajeneminen ammattikorkeakouluopiskelijoille.
Korona-ajan suurin koulutuspoliittinen edistysaskel oli se, että elämänmittaista oppimista helpotettiin. Näistä saavutuksista olen ylpeä, vaikka puolet niistä nyt romutetaan.
Sivistyksen tulee olla jatkossakin jokaisen oikeus, eikä vain harvojen etuoikeus.
Oppivelvollisuusiän pidentäminen tarkoitti käytännössä toisen asteen koulutuksen maksuttomuutta, tuen ja ohjauksen lisäämistä, alueellisen saatavuuden parantamista sekä ennenkaikkea vapaan sivistystyön vahvistamista.
Kansanopistojen pitkät linjat valittiin ottaa mukaan oppivelvollisuuden piiriin. Ajattelen, että koulutuksen saavutettavuuden eteen oppivelvollisuusiän pidentäminen oli merkittävä edistysaskel. Se ei kuitenkaan vielä riitä turvaamaan lähikouluja ja päiväkoteja.
Koulutus periytyy edelleen 2020-luvun Suomessa, eli meillä on myös ylisukupolvista pahoinvointia. Siksi tämän hallituksen tulisi tarttua kouluja keskittävään kehitykseen vieläkin hanakammin.
Kaikkein suurin pelkoni liittyy siihen, että hallitusohjelman kirjaus sekä lukion että ammatillisen koulutuksen rahoitusmallien avaamisesta johtaa koulujen ja rahoituksen keskittämiseen ja perusrahoituksen vähentämiseen entisestään.
Tällainen rakenteellinen kehittäminen on ollut kokoomusjohtoisessa hallituksessa aina ensisijainen tapa toimia.
Niitä arvovalintoja keskusta ei tule tukemaan, joissa rahaa siirretään tukea tarvitsevilta Suomen hyvätuloisimmalle kymmenykselle.
Tällä tarkoitan sitä, että esimerkiksi solidaarisuusveroa helpotetaan 10 000 euroa kuukaudessa tienaaville samalla kun opiskelevan sairaanhoitajan toimeentuloa heikennetään. Nämä ovat mielestäni vääriä arvovalintoja, joiden osalta toivon hallitukselle viisautta arvioida ohjelman sisältöä uudelleen.
Maltilla ja rohkeudella on mahdollista rakentaa hyvää hallitus ja oppositioryhmät ylittävää yhteistyötä ja viedä suomalaista osaamista yhdessä eteenpäin.