Faktaa vai mielikuvia?
Kuluneen kesän aikana on pohdiskeltu monella eri suulla politiikan tilaa.
Maailman muutoksen hahmottaminen avautuu kovin eri tavoin eri puolella maailmaa eläville.
Keskeinen maailmankuvan luoja on media. Tutkimusten mukaan maailman vaikutusvaltaisin mediayhtiö on tällä hetkellä Facebook.
Olen myös kokemuksen pohjalta huomannut sen, että monet ihmiset lähestyessään päätöksentekijöitä nostavat esille ”faktoja”, joihin he ovat törmänneet sosiaalisessa mediassa, eritoten Facebookissa.
Lähdekritiikin unohtuessa hämärtyy helposti sekin, että sosiaalisen median yhtiöt eivät kykene kantamaan samanlaista vastuuta sisällöstään kuin vaikkapa Suomen tietotoimisto, STT. Vastuu sosiaalisessa mediassa olevan tiedon oikeellisuudesta on ensisijaisesti sen lukijalla.
Euroopassa puhutaan nykyisin faktojen jälkeisestä demokratiasta.
Tällä tarkoitetaan sitä, että vaaleissa voi menestyä puhtailla valheilla ja mielikuvilla, koska ihmisten kyky tai halu tarkistaa tosiasioita on käynyt entistä ohuemmaksi.
Liian usein hyvä juttu tai tarina koetaan paremmaksi kuin ikävä totuus tai asiantuntijoiden analyysit.
Tutkimukset osoittavat myös virheellisen informaation saavuttavan ihmiset huomattavasti paremmin kuin siitä myöhemmin tehty faktoihin pohjautuva totuus.
Lyhytnäköisten voittojen tavoitteluun mielikuvat sopivat faktoja paremmin. Tästä meillä on näyttöä myös viimeaikaisessa poliittisessa keskustelussa.
Aika ajoin päätöksentekijät vaativat politiikan palaamista politiikkaan.
Myös tosiasioihin pohjautuvaa poliittista keskustelua peräänkuulutetaan, sillä faktojen jälkeisen demokratian oireet huolestuttavat.
Jostain syystä näyttää vain siltä, että totuuden säästeliäästä käytöstä tai suoranaisista valheista ei enää poliittisessa keskustelussa välitetä, vaan niitä pidetään ikään kuin keskusteluun oikeutetusti kuuluvina.
Tästä politiikkaan pesiytyneestä ilmiöstä pitäisi nopeasti päästä takaisin J. K. Paasikiven aikoinaan viitoittamalle tielle: ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku”.