Lapsuuden loppu ja elämän käännekohta – vanhempien avioero määrittää Marianne Heikkilän elämää vielä 40 vuoden jälkeen
Puhe katkeaa. Marianne Heikkilä siristelee silmiään.
– En ole katkera, hän vastaa.
Yhdeksänvuotiaana äidiksi pikkuveljelleen ja eronneille uravanhemmilleen ryhtynyt Heikkilä on kertonut tarinansa monta kertaa. Siitä on tullut melkein fiktiota, myös kertojalleen.
– He varmasti yrittivät parhaansa. Puolisoita tuli ja meni sekä isän että äidin puolelta. Jossakin vaiheessa tulivat kotiapulaiset, oli taas ruokahuolto ja aikuinen läsnä.
On myös hyviä muistoja. Joka vuosi käytiin Italiassa. Kokonainen viikko vanhempien katkeamatonta huomiota. Ja isovanhempien luona Tampereella, jossa vietettiin kaikki lomat. He olivat Heikkilän lapsuuden aikuisista ne kaikkein tärkeimmät.
– Olen ikäpolveni lapsi. 80- ja 90-luvulla oli teknokupla ja juppikupla. Kiireisiä aikuisia, jotka olivat aina töissä, ja sitä ihailtiin. Me lapset olimme tosi omillamme kaikki, avaimet kaulassa ja koulun jälkeen kaupungin puistossa keittoa syömässä.
Mutta eihän se niin ole. Silloin eikä nyt.
Kaikilla roolit eivät keikahda väärin päin, ei edes silloin, kun työtä tehdään paljon ja uraa rakennetaan kunnianhimoisesti.
Lapsistrategia 2040 -hankkeen taustatutkimukset kertovat, että lapset ja nuoret voivat Suomessa keskimäärin paremmin kuin koskaan. Heikkilä on hankkeen vetäjä, määräaikaisella vapaalla Marttaliiton pääsihteerin tehtävästä.
Heikkilän mukaan Suomessa noin 10–20 prosenttia lapsista ja nuorista elää ylisukupolvisessa syrjäytymisriskissä.
– Tiedämme, että ongelmat kasautuvat. Vanhempien matala koulutustaso ja toimeentulotuen varassa eläminen altistavat koulupudokkuudelle, talousvaikeuksille, mielenterveongelmille ja syrjäytymiselle, hän täsmentää.
Heikkilän ansioluettelo on pitkä ja vaiherikas. Mukana on median, kirkon ja järjestöjen töitä – mallista toimittajaan ja papista konsulttiin. Monen järjestön johto- ja luottamustehtäviä.
Yritysten puuttuminen ei ole sattumaa.
– Päätin jo nuorena, etten halua mukaan kovaan bisnesmaailmaan.
Se oli tullut tutuksi jo vaarin vaatetehtaalla ja mummin muotitalossa, Kaisu Heikkilä Oy:ssä, Tampereen Dioriksi kutsutussa tekstiilialan monitoimitalossa. Sekä äidin ja isän värikkäitä vaiheita seuratessa.
– Halusin jotakin humaanimpaa ja inhimillisempää. Minulla on aina ollut vahva tarve puolustaa heikompien ihmisoikeuksia ja poistaa eriarvoisuutta.
Heikkilä myöntää myös kyllästyvänsä nopeasti rutiineihin, mutta uuden aloittaminen innostaa aina.
– Minulla on jatkuva oppimisen himo, sellainen start up -mieli. En pelkää hyppäämistä tuntemattomaan. Eri kompetenssien ja osaamisen yhdistäminen ilahduttaa, hän perustelee.
Heikkilän mielestä juuri järjestöissä ja kansalaisyhteiskunnassa on osaamista, jota ei aina yhteiskunnassa arvosteta tai tunnisteta.
Usko oli läsnä lapsesta asti.
– Isovanhemmilla oli vahva koti, uskonto ja isänmaa -arvomaailma. Ja kotonakin rukoiltiin illalla.
Viidesläisyys-herätysliikkeen gospel-festareilla ja konserteissa kierrettiin ystävien kanssa kuitenkin muista syistä.
– Yhteisö oli tärkeä, vaikka opetus oli tiukkaa.
Kyykäärmeen sikiö -solvauksetkin kesti, kun kavereiden kanssa jaettiin ilot surut. Erilaisuus oli tullut tutuksi jo äidin muoti- ja mallipiireissä. Ja kova kritiikki sekä julkinen arvostelu.
– Vasta aikuisena ymmärsin, että ne olivat aivan ääripäitä, ja suvaitsevaisuuden merkityksen. Olemme kaikki yhtä arvokkaita, vaikka miltä pohjalta ponnistaa.
– Perhekäsitys on murroksessa. Ei ole enää vain ydinperhemallia. Lapsilla ja nuorilla on erilaiset lähtökohdat elämään, Heikkilä sanoo ja palaa taas teemaan, joka nousee esille kerta toisensa jälkeen.
Avioero. Se oli lapsuuden loppu ja elämän käännekohta, joka määrittää Marianne Heikkilän elämää vielä 40 vuoden jälkeen.
Läsnäolevaa vanhemmuutta. Pysyvää kasvualustaa. Turvaa, sekä henkistä että taloudellista.
Niitä Heikkilä on tavoitellut sekä yksityiselämässään sekä työurallaan. Asioita, joista itse jäi joskus paitsi.
Opiskelut Heikkilä rahoitti toimittajan töillä, joita jatkoi myös valmistumisen jälkeen, yhteensä 15 vuoden ajan.
– Ne olivat pelastus, en joutunut samaan velkahelvettiin kuin omat vanhemmat. Kun on taloudellista vaurautta, ja seuraavana päivänä ulosottomiehet vievät televisionkin kodista.
Lapsuuden epävarmuuden ja turvattomuuden tunteet nousivat pintaan uuden työn myötä.
– Lapsistrategian tutkimuksiin perehtyessäni oivalsin, kuinka iso merkitys onkaan lapsen varhaisilla vuosilla ja kasvuympäristöllä.
Työn ja perheen yhdistäminen on onnistunut Heikkilän omassa perheessä. Ja isovanhemmilta.
– Vaikka molemmat olivat bisnesihmisiä, ei tullut tunnetta, ettei ole aikaa. He antoivat turvan ja sivistyksellisen pohjan. Veivät harrastamaan, lukivat satuja ja olivat läsnä, Heikkilä muistelee.
Pian esikoisen syntymän jälkeen Heikkilää pyydettiin Kirkkopalveluiden viestintäpäälliköksi. Hän otti tehtävän mielellään vastaan.
– Mies on maailman paras tuki. Hän oli vuoden kotona pojan kanssa, kun minun oli pakko palata töihin ihan taloudellisestakin syystä.
Miehensä Heikkilä tapasi vuonna 1991, haastatellessaan Ylen toimittajana Raptori-yhtyeen jäseniä. JuFo III, Izmo ja Kaivo eivät kertoneet nimiään. Vasta jälkeenpäin selvisi, että Izmo oli Ismo, jolla oli sama sukunimi kuin häneen ihastuneella haastattelijalla.
Poikaystävästä tuli pian puoliso, ja tämän muusikon työ muuttui harrastukseksi. Perheen toinen lapsi on nyt 18-vuotias ja vaihto-oppilaana Ranskassa. Esikoinen, 22, taas opiskelee Metropoliassa tradenomiksi.
Yhteiskunnasta pitäisi rakentua entistä enemmän lapsi- ja perhemyönteinen.
Marianne Heikkilä
Lapsistrategia 2040 hakee viiden hallituskauden yli ulottuvaa uudistusta.
– Yhteiskunnasta pitäisi rakentua entistä enemmän lapsi- ja perhemyönteinen, Heikkilä tiivistää.
Häneltä kysytään usein, etteikö se Suomessa jo ole sitä.
– Ei se ole, Heikkilä vastaa.
Hän luettelee puutteita: rakenteet, palvelujärjestelmä, käytänteet ja asenteet eivät tue sitä, että lapsi ja perhe olisi kaiken keskiössä. Palvelut eivät kohtaa perheitä ja niiden tarpeita. Ne ovat pirstaloituneita eri ammattikuntiin ja sektoreille.
– Kun perhe akuutissa kriisissä tarvitsee tukea, sitä ei ole aina yhdenvertaisesti saatavilla. Kuntien resurssit tarjota palveluita ovat erilaisia ja laatu vaihtelee alueittain, Heikkilä kertoo.
Hän painottaa pysyvyyden ja kohtaamisten merkitystä perheiden tuessa, kuten kotipalveluissa ja kotihoidossa.
– Kohtaamista pitää vahvistaa. Tarvitaan yksi rinnalla kulkeva ja pysyvä vastuuaikuinen, ja tukea oppimiseen ja kasvuun. Tarvitaan harrastus, kavereita, koulutus ja työpaikka.
Heikkilä myöntää, etteivät ongelmat koske kaikkia.
– Noin kymmenen prosenttia perheistä elää lapsiperheköyhyydessä ja kohtaa eriarvoisuutta arjessaan. He ovat usein lastensuojelun asiakkaita.
Myös hyvinvoivien perheiden ja lasten tukemisessa on paljon korjattavaa. Esimerkiksi työn ja perheen yhteensovittamista ei Heikkilän mielestä tueta siinä määrin kuin perheet toivovat.
– Viimeisin perhebarometri kertoo, että suomalaiset vanhemmat toivovat eniten joustoja.
Joustot tarkoittavat esimerkiksi kunkin perheen tilanteen mukaisia ratkaisuja, osa-aikatyön arvostuksen ja mahdollisuuksien parantamista sekä miesten hoivavastuun kasvattamista.
– Keinot ovat kiistelty poliittinen kysymys, emmekä siksi esitä esimerkiksi perhevapaiden kiintiöitä, Heikkilä kertoo.
Mutta henkilökohtaisesti Heikkilä kannattaa kiintiöitä vanhempainvapaaseen, samoin kuin aikoinaan pörssiyhtiöiden hallituspaikkoihin. Hän uskoo, ettei muutosta tapahdu ilman lakisääteistä ohjausta.
– Me emme saa sukupuolten tasa-arvoa kohdilleen, ellei ainakin alkuvaiheessa saada kiintiöitä ja velvoitteita lakiin.
Miesten osuus perhevapaista on edelleen pieni, ja Heikkilästä esteenä voivat olla erityisesti työantajien asenteet.
– Tutkimusten mukaan miesten työnantaja ei välttämättä näe sitä lisäarvona, että hyvin palkattu mies jäisi vanhempainvapaalle. Laki helpottaisi asenteen muutosta.
– Siten saataisiin lisää roolimalleja, Heikkilä uskoo.
Moni perhe kertoo, ettei miehen kannata jäädä vanhempainvapaalle, koska isällä on parempi palkka.
– Ekonomisti Olli Kärkkäinen on tehnyt strategiaryhmälle taustalaskelmia, joiden mukaan taloudelliset menetykset eivät ole niin suuria kuin monesti ajatellaan, Heikkilä sanoo.
Myös Elinkeinoelämän keskusliiton Työ + perhe -kampanjassa esitetään mallia, jossa 11 kuukauden vanhempainvapaasta äidille kiintiöidään seitsemän ja isälle kuusi kuukautta. Lisäksi isällä olisi oikeus 18 päivän päällekkäiseen vapaaseen äidin kanssa.
– En periaatteessa halua rajoittaa perheiden valinnanvapautta, mutta jos halutaan lisätä isien hoitovastuuta ja monimuotoisten perheiden huomiointia tukijärjestelmässä, on pakko tehdä toimenpiteitä myös positiivisen diskriminaation kautta, Heikkilä sanoo.
Syrjintä on siis sallittua, jos päämäärä on hyvä ja arvokas. Ajatus on kiistanalainen, mutta sen jakavat monet vähemmistöjen etuja ajavat toimijat.
EU:n direktiivi rajaa erityistoimenpiteiden käytön rotuun tai etniseen alkuperään liittyvien haittojen korvaamiseen. Suomessa kiintiöidään esimerkiksi yliopistojen opiskelupaikkoja ruotsin kieltä osaaville.
Myös päämäärän oikeutuksesta ja oikeellisuudesta – että vanhempainvapaan tasan jakaminen on parempaa tasa-arvoa kuin perheen vapaa valinta – voi olla perustellusti eri mieltä.
Juppihuumassa ei ajateltu, mitä maksuja olisi pitänyt maksaa.
Marianne Heikkilä
Työ lapsistrategian parissa päättyy toukokuun lopussa. Mitä seuraavaksi?
Politiikka ei tarjouksista huolimatta ole ajankohtaista juuri nyt, edes itselle parhainta puoluetta Heikkilä ei osaa nimetä.
– Mutta sen osaan sanoa, että yhden asian puolueet eivät ole viisaita, hän toteaa.
Näillä näkymin Heikkilä palaa syksyllä Marttoihin, joiden parissa on viihtynyt hyvin jo kymmenen vuotta. Mutta sitä ennen edessä on – ensimmäistä kertaa elämässä – vapaa kesä.
Iloa varjostaa tosin huoli taloudesta, sillä vapaa on palkatonta ja Heikkilä tukee taloudellisesti myös äitiään. Tämä on pudonnut tyypilliseen kotiäidin ja yrittäjän loukkuun, hänen kansaneläkkeensä on hyvin pieni.
– Kun on kaksi näin boheemia vanhempaa, jotka eivät ole huolehtineet riittävästi eläketurvastaan YEL-maksuilla ja muilla. Juppihuumassa ei ajateltu, mitä maksuja olisi pitänyt maksaa, hän selittää.
Jo laman aikana Heikkilä joutui veljensä kanssa isänsä velkojen takaajaksi, kantamaan vastuuta vanhempien taloudesta. Nyt isä on palvelukodissa.
– Lama kertautuu näin kauas, hän sanoo.
Heikkilä räpyttelee ja katsoo pois. Kurkkua kuristaa.
– On minusta kuitenkin huolehdittu. Isä osti auton ja auttoi asumisen alkuun lamavuosina. Taisi olla kuitenkin lainarahalla sekin, hän sanoo.
Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan paperilehdessä 17.5. Lehden voi tilata täältä .