Veijo Hukkanen menetti 1990-luvun lamassa lähes kaiken – "Ei siinä lomapäiviä pidetty moneen vuoteen"
Jätänkö vaatteenikin tänne, Veijo Hukkanen kysyi.
Ulosottovirkailija sanoi, ettei tarvitse jättää, ja Hukkanen lähti. Olo oli tyhjä.
– Eikä se ollut silloin mikään naurun asia, hän sanoo nyt ja katsoo terävästi kohti.
– Se oli elämäni yksi vaikeimmista päivistä.
Sitten Hukkasen ääni sortuu. Sastamalaisen teollisuusrakennuksen palaverihuoneessa tulee hiljaista.
– Siltä se ihan oikeasti silloin tuntui. Minulta vietiin kaikki.
Suomessa elettiin 1990-luvun alussa synkkiä aikoja. Lama kurmuutti yhteiskuntaa ankaralla kädellä.
Takana olivat 1980-luvun villit vuodet, jolloin rahoitusmarkkinat olivat vapautuneet ja aiempien tiukkojen lainaehtojen sijaan pankeista suorastaan tyrkytettiin velkarahaa jokaisen käteen.
Yrittäjä Veijo Hukkanenkin teki 1980-luvun lopulla isoja investointeja.
Vuonna 1988 hän rakensi ison kalanjalostustehtaan. Sen hinta oli noin puolet Hukkasen yrityksen liikevaihdosta.
Pankki tarjosi yrityskauppaan valuuttaluottoa. Sitä tarjottiin tuolloin ahkerasti. Valuuttaluotot olivat vapautuneet vuonna 1987.
– Se oli halpaa lainaa, halvempaa kuin normaali raha, Hukkanen muistelee.
Samoihin aikoihin Hukkanen osti kaksi muutakin kala-alan firmaa.
Sitten iski lama. Ylikuumentunut talous ei kestänyt vahvan markan politiikkaa. Äkkipysäys iski korkealta ja kovaa. Ihmisten ostovoima heikkeni. Kala ei mennyt kaupaksi kuten ennen.
Hukkasen yrityskaupoissa ilmeni myös ongelmia. Tehtaiden vetäjien rekrytoinnit osoittautuivat epäonnistuneiksi. Vaikeuksia oli muutenkin paljon.
– Vuosi yritettiin, sitten oli pakko vetää uudet yritykset konkurssiin. Olin perustanut toisenkin yrityksen, ja sekin meni konkurssiin.
Konkurssien myötä Hukkaselle jäi saatavia useita miljoonia markkoja.
Kun markka sitten devalvoitiin marraskuussa 1991, Hukkasen valuuttaluotolla saadut velat kasvoivat silmissä.
– Minulla tuli toista miljoonaa markkaa lisää velkaa yhdessä yössä.
Minulla tuli toista miljoonaa markkaa lisää velkaa yhdessä yössä.
Veijo Hukkanen
Esko Aho se on ihan laho, lauloi Sepi Kumpulainen renkutuksessaan vuonna 1993.
Lama-ajan politiikka henkilöityi hyvin pitkälti pääministeriin. Suomalaiset tottuivat uutiskuviin, joissa Aho (kesk.) ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok.) kertoivat säästöistä ja leikkauksista.
– Minun on vaikea katua päätöksiä, joita silloin tehtiin, Aho sanoo nyt.
Hän nousi hallituksen peräsimeen kevään 1991 eduskuntavaalien jälkeen. Talouden alamäki oli jo päällä. Ennusteet osoittivat pahasti miinuksen puolelle, valtion tilanne näytti huonolta.
Ahon mukaan yleinen kriisitietoisuus ei kuitenkaan ollut voimissaan. Neuvostoliitto oli vielä tuolloin pystyssä, ja idänkauppa veti ainakin jotenkuten.
Aho yritti yhteiskuntasopimusta, jota sorvattiin Kalevi Sorsan johdolla. Tapaus tunnetaan Sorsan sopimuksena.
Yhteiskuntasopimuksen vastustus oli kuitenkin kovaa. Lopulta se kaatui ammattiyhdistysliike SAK:n jarrutteluun.
– Siinä menetettiin paljon aikaa. Jos jotain noilta ajoilta kadun, niin sitä, että emme lähteneet hallituksessa aikaisemmin tekemään vaikeita ratkaisuja kovilla toimilla, Aho sanoo.
Idänkauppa loppui, kun Neuvostoliitto kaatui. Suomalaisen talouden alamäki kiihtyi.
Ahon mukaan ihmisille alkoi vasta tuolloin valjeta hiljalleen, kuinka syvissä vesissä uitiin.
Moni kutsuu sen jälkeistä aikaa täydeksi kaaokseksi.
Kun Sorsan sopimus vesittyi, hallitus turvautui devalvaatioon eli markan arvon heikennykseen.
Se oli Aholle pääministeriuran kaikkein vaikein hetki.
– Jos työmarkkinaosapuolet olisivat suostuneet omatoimisesti korjaamaan asioita, devalvoinnin ei olisi tarvinnut olla niin iso. Silloin laman seuraukset olisivat jääneet selvästi pienemmiksi, hän summaa.
Jos työmarkkinaosapuolet olisivat suostuneet omatoimisesti korjaamaan asioita, devalvoinnin ei olisi tarvinnut olla niin iso.
Esko Aho
Kaksi unitablettia. Veijo Hukkanen piteli niitä käsissään ja heitti lopulta suuhunsa.
Seuraavana yönä hän sai nukuttua muutaman tunnin. Takana oli lukemattomia öitä, jolloin unta ei ollut tullut lainkaan.
Ulosottoviranomaiset olivat kutsuneet Hukkasen käymään. Häneltä oli mitattu kaikki ulos: maatila, yksi jäljelle jäänyt yritys, kalatehdas, kesämökki, pankkitilit.
Hukkanen istui tuolloin säästöpankin hallituksessa. Hän ei osaa sanoa, vaikuttiko se siihen, että hän sai jäädä kuitenkin asumaan maatilalleen ja jatkaa jäljelle jäänyttä yritystoimintaansa.
Velat sysättiin roskapankki Arsenalin syliin. Siellä velkojen maksuaikaa saatiin hieman pidennettyä.
Helvetti oli kuitenkin irti, kuten Hukkanen itse kuvaa. Velat painoivat niskassa, töitä oli painettava aamusta iltaan, eikä sekään tuntunut auttavan. Kauppa ei käynyt, Suomi oli jumissa.
Kotona odottivat vaimo ja kahdeksan lasta. Nuorin heistä oli 4-vuotias.
– Heidän tähtensä jaksoin eteenpäin, vaikka oma henki oli mennä. Ei siinä lomapäiviä pidetty moneen vuoteen.
Taas tulee hiljaista. Hukkanen puristelee sormiensa välissä tyhjää karkkipaperia ja katsoo kattoon.
– Monelle yrittäjälle tuli tuolloin avioero. Moni menetti lainojensa takaajiksi suostuneiden anoppien ja kavereiden talot ja kesämökit. Moni teki itsemurhan. Ne olivat hulluja aikoja.
– Itsekin olin kahden vaiheilla, mitä teen. Silloin tuli aina mieleen perhe, ja ajattelin, että on vaan pakko selvitä ja yrittää.
Laman seuraukset olivat järkyttävät.
Ylivelkaantuneiden määrät nousivat huimasti. Arviot vaihtelevat 200 000–500 000:n välillä.
Ulosottovelallisia vuonna 1994 oli 457 000.
– Silloin ylivelkaantuneiden maksamattomille veloille ei ollut mitään aikarajaa. Ihmiset luulivat, että tämä on loppuelämän vankila, sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo Helsingin yliopistosta sanoo.
Vasta vuonna 2008 säädettiin laki velkojen lopullisesta vanhentumisesta.
Tilannetta 1990-luvulla pahensi se, että moni sai jättimäiset velat niskaansa tahattomasti.
Ihmiset eivät olleet ymmärtäneet kunnolla pankeissa avokätisesti tarjotun valuuttalainan luonnetta. Lainoille oli otettu takaajia selittämättä kunnolla, mitä se tarkoittaa.
Talouden ylikuumentuessa asuntojen hinnat ja lainojen korot nousivat. Kun korkojen maksu kävi mahdottomaksi, asuntojen hinnat romahtivat.
Edessä oli paha velkaloukku. Se jätti jälkensä ylivelkaantuneisiin.
Ihmiset luulivat, että tämä on loppuelämän vankila.
Heikki Hiilamo
Hiilamon mukaan 1990-luvun lamaa koskevassa tutkimuksessa havaittiin selvästi, että ylivelkaantuneilla oli muita suurempi riski sairastua esimerkiksi masennukseen, keuhkoastmaan, diabetekseen, psykoosiin ja verenpainetautiin.
Sairastumisriski korostuu etenkin naisilla.
Myös työkyvyttömyys- tai sairauseläkkeelle siirtymisessä on havaittavissa piikkiä lama-ajan ylivelkaantuneiden kohdalla.
Velkaantuminen ei Hiilamon mukaan kuitenkaan lisännyt itsemurhien määrää, ainakaan tilastojen valossa.
– Itsemurhat laskivat koko 1990-luvun ajan, hän korostaa.
Ylivelkaantumisen lisäksi lama iski tumakasti koko suomalaiseen yhteiskuntaan.
Työttömyyslukemat räjähtivät käsiin. Kun työttömiä oli vuonna 1990 alle 100 000, vuonna 1991 heitä oli jo yli 200 000. Pahimmillaan työttömiä oli yli puoli miljoonaa vuonna 1994.
Uutena käsitteenä Suomeen tuli pitkäaikaistyöttömyys. Se toi mukanaan leipäjonot ja laajoja kansanjoukkoja koskevan köyhyyden.
– Suomessa puhutaan edelleen köyhyysongelmasta ja perheiden pahoinvoinnista. Ne syntyivät 1990-luvun lamassa. Hyvinvointivaltion kultaisella kaudella eli 1980-luvulla niitä ei juuri ollut, Hiilamo sanoo.
Köyhyys ei juurikaan helpottanut, vaikka Suomi koki ennennäkemättömän taloudellisen nousun 2000-luvulla.
Seurauksena oli kierre, jonka lonkerot ulottuvat syvälle. Tuloerojen ja sosiaalisen eriarvoisuuden kasvut kiihtyivät, mitä seurasi ilmapiirin kärjistyminen.
– 1980-luvulla suomalaisten todellisuudet olivat vielä kohtuullisen lähellä toisiaan, nyt eletään hyvin erilaisissa todellisuuksissa, Hiilamo kertoo.
Kaiken sen päälle tulivat leikkaukset.
Leikkuriin menivät lapsiperheiden kodinhoitajat. Sakset iskivät myös moniin perheiden peruspalveluihin, kouluihin ja päiväkoteihin.
Esko Aho sai pääministeriaikanaan paljon haukkuja ja uhkauksia. Osan hän vei poliisillekin, mutta yksityiskohdista hän ei halua kertoa enempää.
– En antanut niiden vaikuttaa työhöni. Koetimme tehdä hallituksessa kaikkemme, että vauriot olisivat mahdollisimman pienet. Mutta ilman vaurioita emme voineet selvitä, kun lama oli jo päällä, se on ihan selvä.
Hallituksen sisällä leikkauspäätösten tekeminen ei ollut kivutonta. Ahon mukaan raja ei kulkenut puolueiden välillä, vaan henkilöiden.
– Paljon riippui siitä, mikä oli kenenkin kantokyky vaikeissa asioissa. Toiset kykenivät keskittymään koviin tosiasioihin, toisille se oli vaikeampaa.
Ketkä olivat milläkin puolen aitaa, sitä Aho ei suostu paljastamaan.
Jako kulki hänen mukaansa myös keskustan sisällä. Aho ei sano nimiä, mutta se tiedetään, että esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeri Eeva Kuuskoski (kesk.) erosi tehtävästään keväällä 1992 kovien säästöpäätösten vuoksi.
Ahon mukaan keskusta pysyi kuitenkin isossa kuvassa kohtuullisen yhtenäisenä. Enemmän jakoa aiheutti suhtautuminen Euroopan unioniin.
– En ymmärrä vieläkään, miksi valtio pelasti pankit, mutta ei meitä yrittäjiä, Veijo Hukkanen huokaa.
Hänen mielestään valtio olisi voinut tukea rahallisesti ylivelkaantuneita, jotta he olisivat voineet lyhentää lainojaan pankeille. Se olisi pelastanut sekä velalliset, pankit että tuhansia työpaikkoja.
Hiilamon mukaan samaa kysyy moni muukin. 1990-luvun lamaa hän pitää eräänlaisena kansallisena traumana, haavakohtana, jota ei ole osattu käsitellä.
Ihmiset kokivat suurta vääryyttä, luottamus yhteiskunnan turvaverkkoihin romahti.
– Päättäjät tekivät mokia, joista kansalaiset kärsivät. Eikä se kärsimys ollut yhtään suhteessa siihen, miten moitittavasti nämä kansalaiset olivat toimineet, Hiilamo lataa.
Hänen mukaansa valtiolla olisi anteeksipyynnön paikka.
– Noista ajoista pitäisi tehdä laaja selvitys. Valtion olisi aika myöntää, että monenlaista vääryyttä tapahtui.
Teimme hallituksessa sen, mitä meidän pitikin.
Esko Aho
– Minun on kyllä vaikea nähdä, mitä teimme väärin, Esko Aho vastaa.
Hän ei suoranaisesti kieltäydy anteeksipyynnöstä, mutta ei myönnykään siihen. Suhde 1990-luvun alun tapahtumiin vaikuttaa voimakkaan pragmaattiselta.
– Teimme hallituksessa sen, mitä meidän pitikin. Jouduimme reagoimaan tilanteeseen, joka oli syntynyt holtittomalla 1980-luvulla, paljon ennen meitä.
Puheita pankkien pelastamisesta Aho ei ymmärrä. Hän viittaa esimerkiksi säästöpankki Skopiin, joka hajosi pankkikriisin seurauksena.
Valtio kuitenkin laittoi kriisin keskellä rypevään Skopiin paljon rahaa ennen kuin otti sen haltuunsa. Muutkin pankit saivat valtiolta lainaa.
– Toki pidimme pankkijärjestelmää yllä, mitään muuta vaihtoehtoa ei ollut. Jos koko pankkijärjestelmä olisi kaatunut, silloin olisi tullut todella pahaa jälkeä, Aho perustelee.
Ahon mukaan julkisuudessa pitäisi keskustella enemmän 1980-luvusta. Siellä olivat myös laman syyt.
Julkisessa keskustelussa unohdetaan Ahon mukaan myös Sorsan sopimuksen kaataminen. Moni, joka vastusti sopimusta, lukeutuu Ahon mukaan nykyään myös lama-aja poliittisten toimien voimakkaimpiin arvostelijoihin.
– Kritiikki on ideologisperäistä, se näkyy. Voimme puhua moraalista vasta sitten, kun olemme käyneet läpi syyt kunnolla.
Ovi napsahtaa auki. Hukkasen tytär Mari Heikkilä tulee näyttämään yritysvideota.
Kalaneuvos Oy:n nimellä nykyisin tunnettavalle Hukkasen firmalle kävi laman jälkeen hyvin. Suunta kääntyi vuonna 1999, kun Hukkanen täytti 50 vuotta.
– Alkuvuodesta silloin ajattelin, ettei minulla ole varaa pitää viiskymppisiä, olen niin persaukinen mies. Mutta keväällä näytti jo toiselta. Pidin juhlat elokuussa.
Nykyään Hukkasen yrittäjäperhe on Suomessa alansa suurin toimija. Kalaneuvos tähyää kovaa vauhtia myös Kiinan markkinoille. Kaikki kahdeksan lasta ovat mukana firman toiminnassa.
Mari Heikkilä on yrityksen markkinointiviestintäpäällikkö.
– Tiesin kyllä 90-luvulla, että on tiukkaa, mutta en koskaan ymmärtänyt, että tilanne olisi niin paha, mitä aikuisena olen kuullut, hän sanoo.
Hukkanen ei halunnut pahimpina hetkinään rasittaa perhettään huolillaan. Poikkeuksen teki vanhin poika, joka oli silloin jo parikymppinen.
– Hän tiesi silloin tilanteen ja muistaa varmasti ne ajat.
Lama-ajan lasten ja nuorten pahoinvoinnista on puhuttu Suomessa paljon.
Tutkimuksissa on viitattu usein vuonna 1987 syntyneiden kohorttitutkimukseen. Siinä näkyy selvä kasvu muun muassa mielenterveyspalveluiden kohdalla.
Kasvussa ovat olleet myös lastensuojelutapaukset ja ikäpolven tekemät rikokset.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimusprofessorin Mika Gisslerin mukaan laman vaikutusta on kuitenkin liioiteltu.
Uusimmissa tutkimuksissa vuonna 1997 syntyneiden kohortin lukemat ovat osoittautuneet hyvin samanlaisiksi, jopa isommiksi.
– Palveluiden lisääntynyt käyttö kertoo myös siitä, että niitä on paremmin tarjolla. Kun saatavuutta on lisätty, käyttöäkin on tullut lisää. Se näkyy eritoten psykiatriassa, Gissler tähdentää.
Suomalaislasten ja -nuorten lukemat eivät myöskään poikkea hirveästi muiden Pohjoismaiden luvuista. Poikkeuksen tekee se, että Suomessa lapset eivät viihdy koulussa ja he raportoivat paljon stressiä.
– Niistä voi vetää linkkejä 1990-luvun koulusäästöihin, Gissler sanoo.
Vanhempien avioerot ja päihdeongelmat lisääntyivät laman ja talousvaikeuksien myötä.
Mika Gissler
Gissler ei kuitenkaan kokonaan kiistä laman mukanaan tuomia haittavaikutuksia.
Pitkäaikaistyöttömyys ja köyhyys synnyttivät Suomeen syrjäytyneiden luokan. Se näkyy selvästi erilaisissa pahoinvointimittareissa.
– Vanhempien avioerot ja päihdeongelmat lisääntyivät laman ja talousvaikeuksien myötä. Ne kumuloituvat yleensä suoraan lapsiin.
Gisslerin mukaan yleinen kriisitietoisuus on kuitenkin parantunut 1990-luvun vuosista. Ongelmiin osataan reagoida ja niitä pyritään ennaltaehkäisemään.
Sen Gissler toivoisi myös muistettavan sote-uudistusta väännettäessä.
– Pelkona on, että lapset ja nuoret unohtuvat, kun yhä isommat iäkkäiden määrät aiheuttavat soteen painetta.
– Laman ehdoton opetus on ennaltaehkäisevien palveluiden valtavan iso merkitys. Niitä ei saa unohtaa nyt, kun talous taas kasvaa.
Reportaasi ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 27.10. Lehden voi tilata täältä .