Ei unohdeta olla läsnä

Aamujunassa Pitäjänmäestä työmaalle tullessa on yleensä varsin harmaa tunnelma.

Kotipuolesta poiketen ei tule juuri ketään tervehdittyä. Ei vain tunnu luontevalta. Tai, mistäpä sen tietäisi, vaikka yllättyisi iloisesti saamistaan reaktioista.

Viime päivinä on ollut entistä enemmän mieltä painavia asioita. Tappamisen ja tuhoamisen jatkuminen ympäri maailmaa, myös Euroopassa. Tai eduskunnan turvallisuuteen liittyvät uutiset.

Ääriliikkeiden vaalivoitot kertovat samaan aikaan ihmisten pahoinvoinnista, mutta mitä suurimmassa määrin myös sen hyväksi käyttämisestä näiden liikkeiden taholta.

Mitään hyvää ei historia ole koskaan osoittanut seuraavan ääriliikkeiden vallan kasvusta, saati valtaan pääsystä. Ja sama pätee blokkipolitiikan perään haikailevien osalta – ihmisiä tulee saattaa enemmän yhteen kuin ajaa erilleen.

Eniten kuitenkin mielen päällä ovat kaikki ne yhteydenotot, joissa kansalaiset kertovat jokapäiväiseen elämäänsä liittyvistä haasteista, ylipäätään arjessa selviytymisestä. Niistä tuntee kaikista suurinta riittämättömyyden tunnetta.

Mutta tänä aamuna A-junassa oli aihetta hymyyn. Kyytiin noustessa huomasin isän ja lastenvaunuissa olleen pienen lapsen. Ja, kun pääsin istumaan, alkoi kuulua tuon lapsen iloista jokeltelua ja naurua, jota isän reaktiot vain lisäsivät.

Jotenkin tässä harmaassa ajassa tuo pieni hetki antoi uskoa ja syytä tehdä tätä työtä. Työtä poissa kotoa, poissa vaimon viereltä ja liian kaukana muiden läheisten elämästä.

Lapsen viaton nauru ja ilo isänsä reaktioista muistuttaa siitä, mikä on tärkeintä – olla läsnä. Ja siinä auttaa paljon vaikkapa sen älylaitteen laittaminen taskuun ja kuulokkeiden ottaminen pois korvilta.