Toimittajalta | Kansallinen uutistoimisto viedään saunan taakse – mitäpä jos lopetetaan myös sellun keittäminen?

Suuriruhtinas Aleksanteri III:n ajoista lähtien suomalaista uutisvälitystä palvellut Suomen Tietotoimisto (STT) kertoi keskiviikkona pysäyttäviä ja kylmääviä uutisia.

Koko noin sadan työntekijän uutistoimiston toiminta uhkaa loppua ensi keväänä, koska toiminta on tappiollista eikä yrityksellä ole enää siihen sitoutunutta omistajapohjaa.

STT on ollut ahdingossa pitkään. Se on kitkutellut vuodesta toiseen kriiseistään ulos, ruhjottuna, haavoilla ja mustelmilla, mutta aina jotenkin pystyssä pysyen. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että tie on lopullisesti tukossa ja uutistoimiston tarina ajetaan raa’asti päätökseensä.

STT:n rooli voi olla nykyisin monelle epäselvä, koska se tukkukauppiaana ei julkaise uutisia itse, ja Yleisradiossa sata vuotta sitten alkaneet STT:n radiouutisetkin tulivat tiensä päähän jo yli 20 vuotta sitten.

Väännetäänpä siis kertaukseksi vähän rautalankaa. STT ja sen kuvapalvelu Lehtikuva tekevät 24/7-periaatteella nöyrästi tärkeän perustyön, esittävät olennaiset kysymykset ja tietopyynnöt, hankkivat päivän uutiskuvat vaikka Kivennavan kirkolta ja istuvat odottamassa tärkeän neuvottelun tuloksia tarvittaessa aamuun asti, vuoden jokaisena päivänä.

Ja paljon muuta.

Kun digitodellisuus iski mediataloihin 2000-luvun alussa ja vanhan liiton päätoimittajat vaihtuivat nuoriin, konsulttiuskoisiin nousukkaisiin, STT:n asema alkoi käydä vuosi vuodelta tukalammaksi.

Luotettua tietotoimistoa alettiin katsoa kuin vanhaa Nokian puhelinta: pelkkänä menneisyyden jäänteenä, turhana kulueränä ja ennen kaikkea tulppana omille hienoille uudistushankkeille. STT:n piuhoja alettiin repiä seinästä yksi kerrallaan, asiaan kuuluvan selittelyn ja vähättelyn säestyksellä.

Aika on ajanut STT:n ohi. Samat tylsät uutiset saa muualta ilmaiseksi.

Sitä, mitä parhaillaan on tapahtumassa, voi verrata suoraan siihen, että metsäteollisuudessa päätettäisiin kerralla lopettaa sellun keittäminen.

Jos metsäjätti ilmoittaisi kylmästi, että sellun tuottaminen on nykyisellään vähän liian hankalaa, suhdanneherkkää ja marginaalisesti tappiollista, ja iskisi tehtaan ovet lopullisesti säppiin, koko Suomi heräisi pian siihen, että vienti sakkaa ja kansantalous kyykkää polvilleen.

Kun kyse on uutistoiminnasta, logiikka onkin jostain syystä aivan toinen.

Johtavien mediatalojen kulmahuoneissa on päätelty, että yhteiskunnan ja terveen demokratian perusraaka-aine – totuudenmukainen, neutraali, tarkistettu ja yhteinen fakta – kasvaa vain itsestään jossain metsän siimeksessä kuin haaparousku ja lankeaa lautaselle ilman, että kukaan sitä koskaan poimii, perkaa ja keittää.

STT:n pääomistajassa Sanomassa ja muissa kaupallisissa mediataloissa on siis päätetty, että uutistoimiston ylläpitäminen on liian kallista ja turhaa touhua.

Peukku on käännetty alas jo hyvän aikaa sitten. Häikäilemättömyyden huippu oli, että STT:n ei annettu enää paikata uutistoimintansa tappiollisuutta muulla, kannattavalla liiketoiminnallaan.

Osakeyhtiömalli on samalla osoittautunut pelkäksi irvokkaaksi teatteriksi ja koko ongelman ytimeksi. Lyhytnäköinen kvartaaliajattelu yhdistettynä ties mihin tekoälyuskoon on ajanut tilanteen siihen, että koko laitos pannaan kettingillä kiinni.

Tiedollisen huoltovarmuuden kansallinen tehdas saa siten jäädä ruostumaan ja kasvamaan horsmaa. Olennaista on myös, että koneet lyödään samalla rikki niin, että elintärkeää palvelua ei jää käyttämään kukaan muukaan.

Harva kyseenalaistaisi, mitä tapahtuisi, jos sellukattilat lakkaisivat kiehumasta. Miksi ihmeessä sitten kuvitellaan, että faktapohjainen uutisvirta, joka pitää koko kansan samalla kartalla, voidaan vain pyyhkiä pois ilman vakavia seuraamuksia?

Sammuttamalla valot kansallisesta uutistoimistosta heikennetään Suomen tiedollista huoltovarmuutta kohtalokkaalla tavalla vaarallisina aikoina.

Koronakriisi kävi kuin malliesimerkistä tilanteesta, jossa STT:n kaltaista tehokasta ja luotettavaa uutiskonetta tarvitaan, mutta saman tien sekin unohdettiin, kun maskit revittiin naamalta ja siirryttiin seuraamaan eurooppalaista suursotaa.

Ikävä kyllä tuhon tie on näköjään nyt valittu, ja se johtaa pimeisiin uutiserämaihin pitkin poikin Suomea, myös keskellä kirkkaita katuvaloja.

Helsingin Sanomien lippakioskireportaasien äärellä voidaankin sitten virallisesti julistaa, että tiedolla ja totuudella ei tee enää mitään, kunhan somehuutelijat ja klikkiotsikot tuottavat tarpeeksi vaahtoa suuhun.

Kirjoittaja on työskennellyt STT:n toimittajana 1998-2015.