Vodka virtasi Petroskoin valtausjuhlissa 80 vuotta sitten – valtavaan sammioon ammuttiin reikä panssarintorjuntakiväärillä
”Yleensä on kai niin, että kaikki, mitä innostuksen vallassa tehdään, on typerää ja kestämätöntä”, ruoti kirjailija Väinö Linna Petroskoin valtausta Tuntemattoman sotilaan käsikirjoituksesta poistetussa kohdassa.
Oli niin tai näin, kovin korkeita tyylipisteitä tasan 80 vuoden takaisista tapahtumista ei voi jakaa. Pietari Suuren perustaman teollisuus- ja hallintokaupungin valtaus oli suuri ja symbolisesti merkittävä sotilaallinen saavutus, jonka juhlinta riistäytyi kuitenkin pian käsistä.
Syyskuussa 1941 alkanut hyökkäys ja suomalaisten joukko-osastojen kilpajuoksu Petroskoin valtaamiseksi päättyi aamuyöllä 1. lokakuuta.
Kaupunkiin ensimmäisenä tunkeutunut suomalaisosasto eteni Petroskoihin Losinankatua pitkin ja veti Euran lottien valmistaman Suomen lipun kaupungin hallintorakennuksen lipputankoon. Myöhemmin salkoon vedettiin Suomen lippu, joka oli ollut presidentti Kyösti Kallion siunaustilaisuudessa vuonna 1940 arkun päällä.
Vetäytyneiden venäläisjoukkojen jäljiltä löytyi ilmeisesti tahallaan suomalaisten riesaksi jätetty tuhannen litran sammio vodkaa.
Taisteluista uupuneille miehille viinasammio oli kuin taivaan lahja. Sammioon ammuttiin panssarintorjuntakiväärillä reikä, josta vodkaa haalittiin juotavaksi ämpäreillä ja pakeilla. Pahimmat epäpuhtaudet suodatettiin laskemalla neste kaasunaamarin suodattimen läpi.
Tapahtumat lähtivät eskaloitumaan ryöstelyksi ja jonkinasteiseksi kapinoinniksi. Kaupungin valtauksessa mukana olleen JR60:n miehistä osa oli juovuspäissään ”motittautunut” kaupungin urheilukentälle.
Sekasortoa lisäsi vielä sekin, että joku venäläinen oli päästänyt kaupungin koiratarhasta irti 300 koulutettua rottweileria, jotka kävivät herkästi kulkijoiden kimppuun.
Yksi suomalaiskomentajista lähetettiin selvittämään tilannetta, mutta vartiomiehet ampuivat eivätkä päästäneet häntä pitemmälle. Kun tilanne saatiin rauhoittumaan, humalaisimmat taistelijat teljettiin putkaan.
Viinanhuuruisen valtaushuuman jälkeen tilanne rauhoittui ja järjestys palasi kaupunkiin, joskin päihteiden käyttö jatkui melko runsaana. Toisinaan vallatussa kaupungissa selviteltiin välejä aseinkin.
Pian valtauksen jälkeen kaupungin nimi muutettiin Petroskoista Äänislinnaksi. Nimi on suomennos vuosisatoja aiemmin suunnilleen samoilla seuduilla sijainneesta Onegaborgin asutuskeskuksesta.
Nimi vaihdettiin pikavauhdilla, vaikka ylipäällikkö, marsalkka Gustaf Mannerheim ei ollut innostunut sen enempää Petroskoin kuin muidenkaan Itä-Karjalan paikkakuntien nimien suomalaistamisesta erilaisiksi ”linnoiksi”.
Vallattua kaupunkia alkoi pyörittää sotilashallinto, joka oli eräänlainen siviilihallinnon ja armeijan välimuoto.
Sotilashallinnon virkoihin nimitettiin koulutuksen ja siviiliviran työkokemuksen, ei sotilasarvon perusteella. Monet sotilashallinnon edustajat olivat siviilissä viranomaisia ja virkamiehiä, kuten poliiseja tai tuomareita.
Kaupungissa toimi myös Suomen historian suurin varuskunta ja suuri määrä huollon yksiköitä. Kaupungin siviileistä epäluotettaviksi todetut ja venäläiset siirrettiin keskitysleireiksi eristetyille alueille. Etenkin talvella 1941–1942 kuolleisuus leireissä oli suurta.
Lisäväriä Äänislinnan elämään toivat sotilaiden lomakuljetukset, joiden tärkeänä risteysaseman kaupunki toimi. Äänislinnassa toimi muun muassa oma posti, radioasema ja teatteri ja jopa kennelyhdistys.
Kulttuuri- ja urheilutapahtumia järjestettiin runsaasti ja kaupungissa pystyi myös suorittamaan yliopistollisia kursseja, joiden luennoitsijat saatiin yliopistoista.
Laajan sotilashallinnon mukana Äänislinnaan tuli huomattava määrä toimittajia, kirjeenvaihtajia ja kirjailijoita. Kaupungista kirjoitettiin runsaasti erilaisiin armeijan kenttälehtiin, kotimaan lehdistölle ja radioon.
Äänislinna oli Karhumäen ohella ainut rintaman paikka, jonka sai mainita nimellä kirjoituksissa. Luultavasti tämäkin vaikutti siihen, että Äänislinnan miljööseen sijoittui jo asemasodan alussa kirja jos toinenkin.
Petroskoi-Äänislinna oli suomalaisten hallussa lähes kolme vuotta, mutta hurmeisella heimoaatteella sävytetty Itä-Karjalan sotaretki oli lopulta kaikkea muuta kuin menestystarina.
Lähtö kaupungista tuli viimein 28. kesäkuuta 1944, kun Kannaksen suurhyökkäyksen tulijyrän alla Viipurikin oli jo menetetty. Paikalliset asukkaat eivät suomalaisten lähtöä juuri surreet, pikemminkin päinvastoin.