"Viedäänkö tässä karitsaa teuraalle?" – Ulla-Riitta Juuti avioitui alaikäisenä ja joutui nyrkin ja hellan väliin

Hääkuvassa morsian ja sulhanen katsovat toisiaan onnellisina. Sulhasen iän voi päätellä olevan kahden- ja kolmenkymmenen väliltä, mutta morsian näyttää kovin nuorelta.

– Meidät on vihitty vuonna 1977. Olin silloin 15-vuotias, kertoo Ulla-Riitta Juuti, kuvan morsian.

Ulla-Riitta oli tavannut miehen pari vuotta aikaisemmin. Kylän nuorisolla oli tapana istuskella läheisellä huoltoasemalla. Naapurikylässä asuvalla Eerolla oli hauskannäköinen oranssi kuplavolkkari. Eero oli jo 24-vuotias, mutta hän iski silmänsä iloiseen ja puheliaaseen Ulla-Riittaan. Hän ryhtyi tarjoamaan tytölle kyytiä kotiin, ja tilanne eteni nopeasti seurusteluksi.

Eero osasi imarrella Ulla-Riittaa: ”Sinulla on kauniit silmät! Sinulla on kauniit huulet! Ihanaa olla lähelläsi.”

Sanat upposivat Ulla-Riittaan.

– Olin sellainen rakkauden kerjäläinen, hän kuvailee.

Kotona ei kehuttu, ei kannustettu, ei otettu syliin. Siellä huudettiin ja meuhkattiin, raivottiin ja syyteltiin. Koti oli Ulla-Riitan vanhempien välinen taistelutanner.

Ulla-Riitalla oli viisi vuotta vanhempi veli Olli, ja samassa huushollissa asuivat myös isän vanhemmat.

– He olivat hyviä ihmisiä ja rakastivat Ollia ja minua, Ulla-Riitta kertoo.

Ulla-Riitan äiti oli luokanopettaja, isä pyöritti alle 30 hehtaarin pientilaa. Talous oli tiukilla, sillä äiti lahjoitti huomattavia summia palkastaan paikalliselle lahkolle, jonka toiminnassa hän oli innokkaasti mukana.

– Raha oli päällimmäinen ja jatkuva riidan aihe. Isä ei voinut ymmärtää, miksei äiti antanut palkkaansa perheensä yhteiseen hyvään.

Vanhempien riitely loi pysyvän pelon ilmapiirin. Myös äidin hurmoksellisuus oli ahdistavaa.

Ajan myötä isä muuttui väkivaltaiseksi.

– Isä ei uskaltanut lyödä äitiä, joten hän pahoinpiteli meitä lapsia. Olli yritti aina niissä pieksäjäisissä puolustaa minua.

Ulla-Riitta onnistui estämään isän viimeisen pahoinpitelyn. Hän oli tiskaamassa astioita, kun isä lähestyi remmeineen.

– Nappasin käteeni leipäveitsen ja käännyin isään päin. Silloin ajattelin, että ihan sama, jos joudun vankilaan tuon tappamisesta, kunhan tämä vain loppuu.

Isä säikähti ja jätti kurittamisen sillä kertaa väliin. Olli ja Ulla-Riitta päättivät toteuttaa jonkin aikaa sitten syntyneen ajatuksensa. He keräsivät kimpsunsa ja kampsunsa, heittivät laukut Ollin auton takakonttiin ja lähtivät. Olli jätti siskonsa Eerolle ja ajoi itse Savonlinnan kaupunkiin tyttöystävänsä luokse.

Kukaan ei puuttunut siihen, että 13-vuotias tyttö muutti asumaan 24-vuotiaan miehen luokse. Tapahtui kollektiivinen silmien sulkeminen. Ulla-Riitta jatkoi oppikoulua ja Eero kävi töissä. Viikonloppuisin hän kuljetteli nuorikkoaan ravintoloissa ja tanssilavoilla.

– Alkuun tunsin vain helpotusta, kun olin päässyt pois kotoa, Ulla-Riitta muistelee.

– Äiti ja isä jatkoivat elämäänsä nopeasti kuin mitään ei olisi tapahtunut. Alkuun äiti paheksui, mutta hän rakasti Jeesusta ja isä rahan hankkimista. Kai se oli helpotus, kun olikin vähemmän suita ruokittavana.

Nuoren parin asuntona oli omakotitalon yläkerta. Alakerrassa asuivat Eeron äiti ja mummo, joilla ei ollut koskaan Ulla-Riitalle mitään hyvää sanottavaa.

Eero julisti ehkäisyn pannaan. Hän halusi Ulla-Riitan tulevan raskaaksi, jolloin presidentiltä voitaisiin hakea erikoislupaa avioliiton solmimiseksi.

– Haimme hakemukseen yhdessä vanhempieni allekirjoitukset. Meidät vihittiin Savonlinnan Tuomiokirkossa. Ilma oli lauha, nuoskaa piisasi, kaupunki oli märkä ja likainen.

Hääseremonioista Ulla-Riitan muistiin on jäänyt erityisesti astelu kohti alttaria.

– Muistan miettineeni, viedäänkö tässä karitsaa teuraalle.

Hääpäivän koittaessa Ulla-Riitta oli asunut Eeron luona jo pitkälle toista vuotta. Hänen sydämeensä oli jo hiipinyt epäilys, muodostuisiko elämä Eeron kanssa niin onnelliseksi kuin hän oli ensi-ihastuksissaan kuvitellut. Hänen mieleensä olivat nousseet oman mummon sanat ”kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.”

Häiden jälkeen Eero päästi todellisen luonteensa valloilleen. Hän järjesti Ulla-Riitalle useita ”tenttejä,” joiden aiheena oli selvittää vaimon aikaisempaa mieshistoriaa.

– Hän oli äärimmäisen kontrolloiva, myös kaikki ystävyyssuhteet piti jättää.

Myöhemmin Eero ei enää hyväksynyt edes sitä, että kissa istui Ulla-Riitan sylissä.

– Eero otti minusta lapsivaimon, jonka hän kuvitteli pystyvänsä muokkaamaan haluamansa kaltaiseksi, Ulla-Riitta toteaa.

Oppikoulun viimeisen vuoden kevätlukukaudella Ulla-Riitta kasvavine vatsanseutuineen oli käytävillä supattelun aiheena. Kun rehtori jakoi Ulla-Riitan luokkakavereille oppikoulun päättötodistuksia koulun juhlasalissa 31. toukokuuta 1978, Ulla-Riitta makasi Savonlinnan keskussairaalassa synnytysosastolla.

Tunnelma lapsiperheessä kiristyi nopeasti. Kun talossa kävi vieraita, Eero esiintyi hyvin rakastavana puolisona ja isänä.

– Hän oli hurmaava piru, Ulla-Riitta sanoo.

Hänen mukaansa Eero ei liiemmin naisia arvostanut; miehet olivat luomakunnan kruunuja, naiset maanmatosia.

Pariskunta riiteli. Ulla-Riitta oli jo silloin verbaalisesti lahjakas eikä hän säästellyt lahjojaan aviomiestään vastaan. Puoliso jäi sanallisesti alakynteen, ja kohta nyrkit olivat apuna.

– Ensimmäisen kerran tuli turpiin, kun tyttö oli ihan pieni. Silloin ajattelin kauhuissani, että mitä tästä vielä tulee.

Kaikesta yksinäisyydestä ja pelosta huolimatta Ulla-Riitta säilytti sisunsa sekä uskonsa parempaan huomiseen. Eero ei mahtanut mitään, kun vaimo lähti autokouluun ja osti auton.

– Ai huoraamaan pitää päästä, oli puolison päätelmä ajokortin hankinnasta.

Ulla-Riitta piti päänsä; hän halusi iltalukioon kaupunkiin.

– Onneksi vanhempani olivat ohjanneet lapsilisät omalle tililleni. Mummo avitti hieman auton hankinnassa, Ulla-Riitta muistelee.

Vuosi oli 1980. Olli-veli iloitsi siitä, että sisko sai ajoluvan ja suunnitteli elämäänsä eteenpäin. Ulla-Riittakin oli iloinen Ollin puolesta, koska tämä oli ylennyt työssään ja suunnitteli muuttoa Savonrannalle sekä omakotitalon hankintaa.

Neljä päivää ennen joulua Ollin elämä päättyi itsemurhaan.

Sisuuntuneena Ulla-Riitta luki itsensä ylioppilaaksi ja jatkoi työelämään. Varastovalinnasta löytyi vakituinen työpaikka.

Vuonna 1986 syntyi toinen lapsi, poika. 24-vuotias Ulla-Riitta pyrki edelleen eteenpäin: hän suoritti liiketaloudellisen instituutin valmistuen sieltä 27-vuotiaana.

Hän oli hurmaava piru.

Ulla-Riitta Juuti

Kotona Ulla-Riitta koki olevansa nyrkin ja hellan välissä. Jaksamisen toi tieto siitä, että taas huomenna pääsee töihin tai kouluun. Siellä sai olla oma itsensä, hengittää vapaasti, jutella ja nauraa.

Kotona ainoa sallittu tekeminen kotitöiden lisäksi oli mattojen kutominen, sillä sitä Eero pystyi hyvin kontrolloimaan. Kangaspuut kun olivat peräkamarissa.

Vuonna 1990 Ulla-Riitta työskenteli Savonlinnan verotoimistossa. Sinne häntä tuli tapamaan Vesaisten Itä-Savon piirin puheenjohtaja. Hän tarjosi töitä piiristä nuorten ja Vesaisten toiminnanjohtajana. Ulla-Riitta otti työn mielihyvin vastaan. Uusi työ avasi aivan uuden maailman kontakteineen, palavereineen ja kokouksineen.

Eero oli myrtynyt, kun vaimo ”huitelee pitkin kyliä.”

1990-luvulla Eeron alkoholin käyttö lisääntyi lisääntymistään. Eeron viinaan menevät kaverit kokoontuivat Eeron ja Ulla-Riitan luona, viina virtasi ja röökiä paloi.

– Vuoden 1996 lopulla tajusin, että tämä on nyt käsitelty juttu, Ulla-Riitta kertoo.

Hän oli kyllästynyt katselemaan juopporemmiä omassa tuvassaan ja tympääntynyt myös itseensä. Alkoholi oli käynyt maistumaan hänellekin liian hyvin. Oman mummon sanat pyörivät mielessä kuin korvamato. ”Jos toinen hyppää kaivoon, pitääkö siun hypätä perässä?”

– Tein elämäni ensimmäisen ja viimeisen kerran uuden vuoden lupauksen, Ulla-Riitta kertoo vuoden 1997 alun tilanteesta. Hän oli päättänyt lopettaa tupakan polton ja ylenmääräisen viinalla läträämisen.

Kun juopporemmi jatkoi jokailtaista jorinaansa, Ulla-Riitta aloitti lenkkeilyn naapurin Heta-koiran kanssa.

Eeroa ei miellyttänyt vaimon raitistuminen eikä varsinkaan lenkkeily. Hän teki autolla pistokokeita, mutta aina joutui bongaamaan lenkkeilevän naisen ja koiran.

Kasvoihin läpsiminen ja seinälle heittäminen olivat Eerolle totuttu kanssakäymisen muoto, Ulla-Riitta kertoo.

Eräänä sunnuntaina paikallisyhdistyksen puheenjohtaja oli hakenut Ulla-Riitan tämän kotipihasta autollaan kokoukseen. Kotiuduttuaan kokouksesta Ulla-Riitan seuraava muistikuva oli se, kun hän raotteli silmiään eteisen lattialta, matto ja housut märkänä. Hän makasi omassa virtsassaan. Mies olikin tällä kertaa kuristanut.

– Silloin tajusin, että tätä menoa toiselle tulee ympärilleen lautaa ja toiselle rautaa, ellen lähde.

Tytär oli jo 21-vuotias ja omillaan, mutta poika vasta 13. Hän kieltäytyi muuttamasta kotoaan, koska kaverit asuivat lähellä. Ulla-Riitta ei halunnut raahata lasta väkisin mukaansa, koska Eero ei nähnyt ongelmaa siinä, että äiti ja poika saisivat nähdä usein.

– Ajattelin, että murrosikäisen pojan on parempi asua maalla kuin levottomassa kaupunginosassa ja joutua kaupungin houkutuksiin. Lisäksi kissat olivat pojalle rakkaita, eikä niitä, maalaiskissoja, olisi voinut ottaa mukaan. Tärkeimpänä pointtina oli se, ettei isä ollut väkivaltainen poikaansa kohtaan.

Totuus paljastui nopeasti. Poika ei suostunut tapaamisiin ja syykin oli tiedossa.

– Menin sovitusti lastensuojeluun sopimaan asioista. Eero olikin ollut sinne jo yhteydessä. Virkailija oli samaa mieltä kuin lapsen isä, minun pitäisi mennä terapiaan. En olisi koskaan uskonut, että mieheni kostaa tällä tavalla lähtöni.

Pariskunta ei selvitellyt koskaan asioitaan lakituvassa, eikä Eeroa missään vaiheessa tuomittu pahoinpitelystä. Ulla-Riitta tajusi, ettei hän koskaan voittaisi taistelua lapsen tapaamisoikeudesta, vaan asettaisi sillä itsensä ja kuka tietäisi, jopa pojan varaan.

Ero konkretisoitui 1999. Äiti näki poikaansa seuraavan kerran vuonna 2011 Talvisalon siunauskappelissa ukin hautajaisissa. Poika ei hautausmaalla antautunut äitinsä kanssa keskusteluihin, mutta jutteli Ulla-Riitan nykyisen aviomiehen kanssa. Poika ei tullut hautausmaalta enää muistotilaisuuteen.

Eero kuoli vuonna 2016. Poika otti heti yhteyttä Ulla-Riittaan, ja välit normalisoituivat nopeasti.

– Emme ole puhuneet siitä ajasta. Ehkä puhumisen aika tulee vielä.

Ulla-Riitta on edelleen töissä keskustan piiritoimistossa, hän toimii Etelä- ja Itä-Savon piirin toiminnanjohtajana. Oma menneisyys on viime aikoina ollut enemmän mielessä, sillä oikeusministeriö valmisteli esityksen, joka poistaa alaikäisen mahdollisuuden avioitua poikkeusluvalla.

– Alaikäisen tytön ei pidä missään tapauksessa mennä naimisiin aikuisen miehen kanssa.

Ulla-Riitta näkee, että lasten joutumista miesten syliin pystytään ehkäisemään kotona, ja siinä on isillä iso rooli.

– Olkaa tyttärillenne niin hyvä miehen malli, etteivät he kelpuuta ketä vain seuraansa. Sen ei pitäisi tuntua nuoresta hyvältä, jos aikuinen vieras mies osoittaa ihailua ja kiinnostusta.

– Isät, viettäkää aikaa lastenne kanssa, kuunnelkaa, jutelkaa, harrastakaa yhdessä, pitäkää heitä mukana omissa toimissanne mahdollisuuksien mukaan, Ulla-Riitta vetoaa.

– Jos yli 18-vuotias on rakastunut alaikäiseen ja hänellä on puhtaat jauhot pussissa, hän jaksaa odottaa toisen kasvamista. Toisaalta en näkisi pahana, jos alaikäisen tytön vanhemmat juttelisivat täysi-ikäiselle ihailijalle ja yrittäisivät saada tälle järkeä ja lakipykäliä päähän.

Vuonna 2012 Ulla-Riitta meni uudelleen naimisiin. Hän nauraa, ettei ollut helppo ”saalis” Jukalle. Ensin kuusi vuotta seurustelua ja sitten kuusi vuotta kihlausta ennen vihkimistä. Mutta hän oli rohkea, ja se kannatti.

– Nyt minua pidetään kuin kukkaa kämmenellä, sanoo onnellinen nainen.

Pariskunta osti Ulla-Riitan lapsuudenkodin, saman talon, josta ei ole kovinkaan monta hyvää muistoa. Siitä huolimatta Ulla-Riitalla on ymmärrystä vanhempiansa kohtaan.

– Kumpikin oli kokenut kovaa elämää lapsena ja eläneet nuoruutensa pettymyksestä toiseen, mikä huipentui molemmilla avioliittoon henkilön kanssa, joka osoittautui täydeksi pettymykseksi.

– Eihän se ole talon vika, jos siellä on asunut omituisia ihmisiä. Eihän koti ole seinät, vaan se suhde, joka niiden seinien sisäpuolella asuvien kesken on.

Juttu on julkaistu alunperin Suomenmaan viikkolehdessä 14.12.2018. Lehden voit tilata täältä .