Veteraani Eino Syrjäniemi ei nukkunut sotien aikana täyttä yötä edes jouluna: "Nykyinen hyvinvointi Suomessa tuntuu ihmeelliseltä"

Harvoin menevät ennustukset yhtä pieleen kuin haapajärvisellä kätilöllä Suomen itsenäisyyden alkutaipaleilla.

Edelliskesän sato oli ollut heikko. Monissa taloissa leipävilja loppui jo syksyllä. Syrjäniemen perheeseen odotettiin lasta, mutta raskaana olevalle äidillekään ei juuri järjestynyt pettuleipää parempaa ravintoa.

Äiti oli heikkona, mutta elävä poikalapsi syntyi huhtikuussa. Synnytyksessä avustanut kätilö tosin arvioi tulokkaan niin heiveröiseksi, että ennusti sen heittävän henkensä iltaan mennessä.

Ensi keväänä tuo poikavauva, talvi- ja jatkosodan veteraani Eino Syrjäniemi täyttää sata vuotta. Kunnossa ei ole moittimista, nivelet pelaavat siinä missä järkikin.

Huumori kukkii, ja itseoppineen kanttori-urkurin laulu kajahtaa edelleen komeasti.

Koko sota oli kauheaa ja vaikeaa, mutta pakko siellä oli olla ja tehdä parhaansa.

Syrjäniemen kaltaisia lähes koko talvi- ja jatkosodan taistelleita on enää harvassa. Sotaretki alkoi alokkaana Mikkelissä syyskuussa 1939. Pari kuukautta harjoiteltiin kovasti ja vuoden vaihteen jälkeen oltiin jo tosi toimissa.

Nuoresta miehestä leivottiin nopeassa tahdissa vakaakätinen konepistoolimies.

– Sanoivat, että olen niin nopea, että ammun yhtä aikaa joka suunnalle, Syrjäniemi mainitsee ja antaa konepistoolitulitusnäytteen äänitehosteilla.

Syrjäniemen käsi ei vapise edelleenkään. Varmana eturintaman sotilaana mainetta niittänyt mies ei silti selitä henkiinjäämistään omalla taitavuudellaan.

– Kyllä se oli Jumalan varjelusta.

Monta vuotta taisteluissa kuluttanut ei myöskään ihannoi sotaa.

– Koko sota oli kauheaa ja vaikeaa, mutta pakko siellä oli olla ja tehdä parhaansa. Karkuun ei voinut lähteä, sodan laki on sellainen.

Syrjäniemen sotaan liittyi myös erikoinen 300 kilometrin hiihtoreissu. Hän oli yksi niin kutsutulle Mai Guban kaukopartioretkelle osallistuneista.

Tammikuussa 1942 Rukajärveltä lähti pari tuhatta miestä kohti Muurmannin rataa ja Mai Guban asemaa. Pakkanen oli kova ja lunta paksusti.

– Kun pääsimme perille, aseman mittari näytti –40 astetta. Eväät olivat jäätyneet repussa, vain näkkileipä oli syömäkelpoista. Onneksi saimme lähtiessä mukavia, lämpimiä talvivarusteita, Syrjäniemi muistelee.

Retken tavoitteena oli tuhota Neuvostoliitolle tärkeää junarataa, asetehtaan ammusvarastoja sekä kasarmialueita. Tehtävässä onnistuttiin.

Ankaran paluumatkan jälkeen saatiin syödä ja levätä ”mukavasti”, kuten Syrjäniemi sanoo.

Mukava on sana, joka toistuu hänen puheessaan usein. Se kertoo asenteesta; kaikessa, ikävimmässäkin voi nähdä hyvää. Ja aina kannattaa katsoa eteenpäin, ei märehtiä synkkänä menneitä.

Koko sodan aikana en nukkunut yhtään täyttä yötä.

Monta joulua Syrjäniemi vietti rintamalla. Korsuissa yritettiin laulaa joululauluja. Kotoa lähettivät ruokapaketteja.

– Olivat yrittäneet koota semmoista mukavaa, joka säilyi niissä olosuhteissa.

Lihapaketit Syrjäniemi tapasi ripustaa ulos korkealle puunoksaan. Kerran oravat tulivat yön aikana osingoille.

– Loput piti sitten heittää pois.

Sota oli myös jouluna läsnä, vaikka välillä saattoi olla rauhallistakin. Viholliset olivat silti lähellä, korkeintaan muutaman kilometrin päässä, ja vartiovuorot pyörivät tavalliseen tapaan.

– Koko sodan aikana en nukkunut yhtään täyttä yötä.

Nyt voi onneksi ottaa tirsat vaikka päivällä. Kaikki on muutenkin mallillaan.

– Nykyinen hyvinvointi Suomessa tuntuu ihmeelliseltä, Syrjäniemi sanoo.

Hän esittelee omakotitaloaan ja itse nikkaroimiaan huonekaluja. Vaimo kuoli seitsemän vuotta sitten. Tytär onneksi asuu lähellä, jouluakin vietetään yhdessä.

Talokierros päättyy olohuoneeseen. Syrjäniemi kajauttaa puhtaalla, voimakkaalla äänellään Maamme-laulun ja soittaa sitten pianolla Enkeli taivaan.

Näihin lauluihin taitaa sisältyä kaikki olennainen; voiman- ja motivaationlähteet niin sota-aikana kuin tässäkin hetkessä, joulussa ja arjessa.