Väitöstutkija: Infrahankkeiden tukeminen EU:n rakennerahoilla on mennyttä maailmaa – fokus on nyt kilpailukyvyn virittämisessä

EU-tason aluekehitykseen perehtynyt Marko Mälly muistuttaa, että rakennevarat ovat EU-tasolla marginaalisia, mutta alueille äärimmäisen tärkeitä.
Aluekehitys

Taloudellisista piristysruiskeista käytävä suuralueiden välinen kiihkeä lobbauskisa osoittaa, että Euroopan unionin jakamille aluekehitysrahoille löytyy Suomessa käyttöä.

Mutta millä tolalla on aluepolitiikan arvostus Euroopan unionin tasolla? Suunnataanko alueiden kehittämiseen miljardeja euroja myös tulevaisuudessa?

Yhteiskuntatieteiden tohtori Marko Mällyn mukaan aluekehitys on EU-tasolla hyvissä kantimissa.

Unionin aluepolitiikkaan erikoistunut tutkija kuitenkin arvioi, että perinteinen, alueiden kehityserojen tasoittamiseen tähtäävä koheesioajattelu on muuttunut vuosikymmenten mittaan.

– EU-aluepolitiikassa on siirrytty heikkouksien poistamisesta vahvuuksien tukemiseen, Mälly summaa.

Hän painottaa, että nykyisin EU pyrkii etenkin edistämään työllisyyttä ja yritystoimintaa. Kilpailukykyä on viritettävä, jos unioni mielii pärjätä kilpailussa kansainvälisillä markkinoilla.

Vuosien 2021–2027 budjettia valmisteleva EU-komissio esittää, että Suomi saisi Euroopan aluekehitysrahastosta (EAKR) ja Euroopan sosiaalirahastosta (ESR) rakennevaroja yhteensä noin 1,6 miljardia euroa.

Jos myös kansallinen rahoitusosuus on 1,6 miljardia, rahaa jaettaisiin tulevien vuosien aikana noin 3,2 miljardia euroa.

Vaikka varat jaetaan pitkälti komission tiukkojen kriteerien mukaan, Suomelle jää kansallistakin liikkumavaraa. Varojen jakaminen alueittain on edelleen kansallisessa päätösvallassa.

Rahanjakopäätösten lähestyessä täkäläiset maakuntaliitot ovat kiistelleet varojen oikeudenmukaisesta jakamisesta entistä näkyvämmin.

Itä-Euroopan maihin pumpattiin rahaa, jotta kylmän sodan aikaista elintasokuilua saatiin kurotuksi umpeen.

Mälly muistuttaa, että EU syntyi rauhanprojektina.

Koheesiopolitiikan yhtenä keskeisenä tavoitteena on ollut hyvinvointierojen tasoittaminen. Etenkin Itä-Euroopan maihin pumpattiin rahaa, jotta kylmän sodan aikaista elintasokuilua saatiin kurotuksi umpeen.

Jatkossa niiden saama EU-tuki alkaa kuitenkin kohdentua yhä enemmän työllisyyden ja yrittäjyyden edistämiseen.

– Infrastruktuurin rakentaminen aluekehitysvaroilla on mennyttä maailmaa. Rahoituksella ei ole tarkoitus ylläpitää perustoimintaa. EU-tuen pitäisi olla ennemmin vipuvarsi, jolla innovaatiot saadaan vauhtiin, Mälly kuvailee.

Esimerkiksi yliopistot voivat hakea EU:lta monenlaista rahoitusta. (Kuva: Jari Laukkanen)

Pinttyneet mielikuvat rakennerahastovaroilla pyörivistä hankkeista jälkeenjääneiden syrjäseutujen tekohengityksenä nousevat silloin tällöin esille.

Mällyn arviot piirtävät kuitenkin päinvastaista kuvaa EU:n aluepolitiikasta. Tutkijan mukaan aluekehityksessä on kyse niin kutsutusta ”älykkäästä erikoistumisesta”.

Kansanomaisemmin se tarkoittaa esimerkiksi korkeakoulujen ja pk-yritysten kirittämistä. Alueiden odotetaan tunnistavan ne omat vahvuutensa, joihin panostukset kannattaa suunnata aluetalouden uudistamiseksi.

Lisäksi unioni haluaa edistää siirtymistä kestävään ja kilpailukykyiseen talouteen, koska ilmastonmuutoksen ja digitalisaation kaltaiset megatrendit koskettavat myös Eurooppaa.

Mälly teroittaa, että rakennerahastovarojen jakaminen on EU:n keskeisin keino vaikuttaa alueiden kehitykseen.

– Se on äärimmäisen tärkeä – ja oikeastaan ainoa – EU:n investointiväline alueilla.

Tutkija kuitenkin muistuttaa, että kyse on ”pienistä rahoista” EU:n budjetin ja Suomen valtion kassan rinnalla.

– EU-tasolla EAKR- ja ESR-tuet ovat marginaalisia, mutta alueilla äärimmäisen tärkeitä.

Rakennerahastovarojen jakoperiaatteista ei päätä EU-komissio, vaan jäsenvaltiot.

Mälly alleviivaa, että kotimaista kiistelyä kirvoittaneessa miljardipotissa on kyse vain alueiden kautta jaettavista rakennerahastovaroista.

Rahoitusta jakavatkin esimerkiksi myös Horisontti 2020:n kaltaiset merkittävät EU:n tutkimusta ja innovaatioita rahoittavat ohjelmat.

Niihin voi päästä mukaan lähettämällä hakemukset suoraan Brysseliin.

Lisäksi varakkaat EU-maat saattavat käyttää omista budjeteistaan suuria summia alueidensa kehittämiseen.

Mälly korostaa, että rakennerahastovarojen jakoperiaatteista ei päätä EU-komissio, vaan jäsenvaltiot.

Niiden ministerit neuvottelevat keskinäisestä rahanjaosta neuvoston kokouksissa.

– Tutkijan näkökulmasta olisi hyvin järkevää, että rahoitusta olisi saatavilla riittävästi alueiden kehittämiseen. Kysehän on hyvin säännellystä ja valvotusta toiminnasta. Ongelmana on kuitenkin se, että jäsenmaat eivät halua kasvattaa EU:n budjettia.

Rahanreikiä kyllä löytyisi, mutta jo Britannian EU-eron aiheuttaman loven paikkaaminen unionin budjetissa on todennäköisesti työn ja tuskan takana.