Supertaistelulaivoista ei ollut apua – Japani murjottiin pahoin historian suurimmassa meritaistelussa 80 vuotta sitten
Filippiineillä käytiin tasan 80 vuotta sitten yksi Tyynenmeren sotanäyttämön kuuluisimmista taisteluista, jolla oli tuhoisat seuraamukset Japanin sotataloudelle ja -koneistolle.
Kesäkuussa 1944 amerikkalaiset olivat onnistuneet rikkomaan Japanin strategisen puolustusrenkaan Mariaanien saarilla, mikä avasi uusille B-29 Superfortress -pommikoneille mahdollisuuden Japanin kotisaarien pommittamiseen.
Japanilaiset kävivät vastahyökkäykseen 19.-20. kesäkuuta 1944 Filippiinienmeren taistelussa, mutta onnettomin seuraamuksin. Yhdysvaltain laivasto onnistui tuhoamaan kolme japanilaista lentotukialusta, Shokakun, Taihon ja Hiyon ja lähes 650 lentokonetta, mikä oli noin 90 prosenttia Japanin laivaston ilmavoimista.
Seuraava etappi amerikkalaisilla oli Filippiinit, josta kenraali Douglas MacArthur oli joutunut nöyryyttävästi vetäytymään keväällä 1942. Lokakuun 20. päivänä 1944 hän teki suurieleiseen tyylinsä paluun saarille kahlaamalla maihin Leytenlahdella.
Japanilaisten vastaisku oli kuitenkin tulossa kolmelta eri suunnalta. Vara-amiraali Jisaburo Ozawan komentama 3. laivasto suuntasi Luzonin saaren itäpuolelle ja vara-amiraali Takeo Kuritan 2. laivasto pohjoisen kautta Leytelle. Vara-amiraali Kiyohide Shiman komentaman 5. laivaston oli tarkoitus koukata Leytelle etelän kautta.
Ozawalla oli käytössään kymmenen lentotukialusta, joilla oli kuitenkin vain 116 lentokonetta. Ozawan osaston olikin tarkoitus toimia ”houkutuslintuna”, joka vetäisi amerikkalaisten huomion puolueensa.
Kuritan keskiseen iskuryhmään kuului seitsemän taistelulaivaa, 11 raskasta risteilijää ja 19 hävittäjää. Shimalla oli käytössään kaksi raskasta risteilijää, kevyt risteilijä ja yhdeksän hävittäjää.
Amerikkalainen sukellusvene Darter oli partioimassa Palawanin saaren luoteispuolella, kun sen tutka havaitsi yöllä 23. lokakuuta maalin noin 30 kilometrin etäisyydellä. Pian osoittautui, että vihollismuodostelmassa oli ainakin kymmenen raskasta alusta ja lukuisia hävittäjiä.
Kello 6.30 Darter pääsi ampumaan amiraali Kuritan lippulaivaa, risteilijä Atagoa kohti kuusi torpedoa, joista neljä osui. Kurita joutui esikuntineen pelastautumaan kumilautoille uppoavasta aluksesta.
Kaksi torpedoa osui Atagon takana kulkeneeseen risteilijä Takaoon, joka jäi ajelehtimaan rampana. Toinen amerikkalainen sukellusvene Dace ampui neljä torpedoa risteilijä Maiaan, joka räjähti taivaan tuuliin.
Illansuussa amiraali Kurita pääsi taistelulaiva Yamatolle ja otti laivaston jälleen komentoonsa. Eteneminen sujui jälleen suunnitellusti ja seuraavana päivänä oli tarkoitus edetä Sibujaninmeren poikki.
Amerikkalaiset kokivat lokakuun 24. päivän aamuna yllättävän menetyksen, kun yksinäinen japanilainen syöksypommittaja pääsi iskemään pilvestä yllättäen kevyen tukilaivan Princetonin kimppuun. Pommin räjähdys laivan uumenissa sytytti voimakkaan bensiinipalon ja räjähdysten ketjureaktion.
Kun risteilijä Birmingham saapui sammutusavuksi, tukialuksessa tapahtui ankara räjähdys, joka tappoi yli 200 risteilijän kannella seissyttä miestä. Pelastusyritykset todettiin toivottomiksi ja Princeton upotettiin torpedoilla.
Noin kello 10 taistelulaiva Yamaton tutka havaitsi suurehkon, lähenevän lentokonemuodostelman idässä. Hyökkäys alkoi pian parinkymmenen hävittäjän, noin kymmenen torpedokoneen ja suunnilleen yhtä monen syöksypommittajan voimalla.
Amerikkalaisilta tukialuksilta nousseiden koneiden hyökkäysaallot seurasivat toistaan. Varsinkin toinen japanilaisten ”supertaistelulaivoista”, Yamaton sisaralus Musashi oli suurissa vaikeuksissa. Jättiläisaluksen keula painui syvemmälle, vauhti hidastui ja alus alkoi jäädä muodostelmasta. Illalla alus upposi.
Yhdysvaltalaiset olettivat virheellisesti Kuritan ryhmän tuhotuksi ja perääntyvän. Samaan aikaan yhdysvaltalaiset havaitsivat pohjoisessa Ozawan ryhmän laivoja, joten amiraali William F. Halsey suuntasi 3. laivaston pohjoiseen hyökätäkseen niiden kimppuun.
Kyseessä oli kuitenkin japanilaisten virittämä ansa, jossa syöttinä toimiva Ozawan heikko tukialusryhmä houkutteli amerikkalaiset jättämään San Bernardinon salmen ja maihinnousujoukkojen selustan suojattomaksi.
Vara-amiraali Nishimuran osasto saapui Surigaonsalmeen aamulla 25. lokakuuta. Se kohtasi amiraali Jesse B. Oldendorfin taistelulaivat, jotka ruhjoivat japanilaiset pahoin. Taistelulaivat Jamashiro, Fuso ja useita risteilijöitä upotettiin lähes ilman omia tappioita.
Taistelu jäi historian viimeiseksi klassiseksi tykistöalusten meritaisteluksi, jossa Yhdysvaltain taistelulaivat olivat ryhmittyneet viholliseen nähden poikittain ja pystyivät siten ampumaan koko aseistuksellaan. Japanilaiset pystyivät sitä vastoin käyttämään vain eteenpäin suunnattuja aseitaan.
Aamulla 25. lokakuuta hieman ennen kello seitsemää Kurita törmäsi täysin yllättäen kontra-amiraali Clifton Spraguen saattuetukilaivaosastoon, joka oli tukemassa maihinnousua. Kuritan osasto oli täysin ylivoimainen verrattuna yhdysvaltalaisten pieniin ja heikkoihin laivoihin.
Amerikkalaiset lähettivät vähät koneensa japanilaisten kimppuun ja laittoivat laivat levittämään suojaksi savua. Epäselvässä tilanteessa Kurita luuli saaneensa vastaan Yhdysvaltain 3. laivaston isot tukialukset, jotka olisivat olleet vaarallinen vastustaja.
Täydellisen voiton kynnyksellä Kurita, jolla oli väärä käsitys kokonaistilanteesta, käski laivansa vetäytymään, mikä hämmästytti amerikkalaisia.
Yhdysvaltain 3. laivaston lentotukialuksilta nousseet lentokoneet onnistuivat aamulla 25. lokakuuta löytämään amiraali Ozawan komentaman pääosaston. Tukialuskoneet pääsivät tekemään useita ilmahyökkäyksiä ihanteellisissa olosuhteissa, ja upottivat kaikki japanilaiset tukialukset.
Taisteluun osallistuneiden sota-alusten koko huomioiden Leytenlahden taistelu on historian suurin meritaistelu.
Taistelua käytiin yli 250 000 neliökilometrin alueella, ja mukana oli satoja aluksia, muun muassa maailman suurimmat sotalaivat Yamato ja Musashi. Taisteluun osallistui lähes 200 000 sotilasta niin ilmassa, aalloilla kuin pinnan alla.
Japani menetti taistelussa muun muassa kolme taistelulaivaa, Musashin, Fuson ja Yamashiron, sekä lentotukialus Zuikakun, kolme kevyttä tukialusta ja seitsemän raskasta risteiljää.
Yhdysvaltojen tappiolistalle kirjattiin muun muassa kevyt tukialus Princeton ja saattuetukialukset Gambier Bay ja St. Lo.
Vaikka amerikkalaiset saavuttivat merkittävän voiton, Leytenlahden sekavaa meritaistelua ei voi pitää minään erityisen suurena sotilasstrategisena menestystarinana. Amerikkalaisten taistelunjohto amiraali William Halseysta lähtien teki useita virheliikkeitä osin huonon harkinnan, osin erilaisten väärinkäsitysten ja viestiliikenteeseen liittyvien ongelmien seuraamuksena.
Japanilaisten näkökulmasta Leytenlahden taistelu oli katastrofaalinen, joskaan ei sodan ison kuvan kannalta enää erityisen käänteentekevä episodi.
Yhdysvaltojen teollinen ja materiaalinen ylivoima oli taistelun aikaan jo niin merkittävä, että japanilaiset eivät taistelun voittamallakaan olisi pystyneet muuttamaan sodan kulkua enää itselleen suotuisaan suuntaan.
Japanin keisarillinen laivaston epäonnistuminen Leytessä maihinnousseiden liittoutuneiden karkottamisessa merkitsi kuitenkin Filippiinien väistämätöntä menetystä. Se vei puolestaan Japanin lähes eristyksiin Kaakkois-Aasiasta miehittämiltään alueilta, joiden resursseja se tarvitsi kipeästi sotakoneistonsa pyörittämiseen.
Japanin pahoin siipeensä saaneesta keisarillisesta laivastosta ei ollut enää Leyten tappion jälkeen merkittäviin operaatioihin.