Suomi myi Neuvostoliitolle 1947 lähes Helsingin kokoisen maa-alueen – oliko vaihtoehtona kainuulainen "Kaliningrad"?
Yleinen käsitys on, että Suomen valtiollisia rajoja ei ole muutettu sitten jatkosodan jälkeen solmitun Moskovan välirauhan.
Käsitys on väärä. Vuonna 1947 Suomi ja Neuvostoliitto tekivät järjestelyn, jolla 176 neliökilometrin eli lähes Helsingin (214 km2) kokoinen alue pohjoista Lappia siirtyi Neuvostoliitolle.
Vuoden 1944 välirauhassa Suomeen vuonna 1920 liitetty Petsamon alue oli menetetty Neuvostoliitolle suurine nikkelikaivoksineen ja -sulattoineen. Ne tarvitsivat sähköä, mutta sitä tuottanut Inarijärvestä Jäämereen laskevan Paatsjoen Jäniskosken voimalaitos oli jäänyt Suomen puolelle.
Neuvostoliitolle oli sattunut rauhanteossa ilmeinen möhläys, kun se ei huomannut vaatia voimalaitosaluetta itselleen. Jäniskosken alue ei ollut varsinaista Petsamoa, vaan se kuului kanta-Suomeen ja Inarin kuntaan.
Saksalaiset olivat tosin Petsamosta vetäytyessään räjäyttäneet Suomen suurimpiin kuuluvan voimalaitoksen ja tehneet perusteellista työtä.
Neuvostoliitto ilmaisi ensin halunsa alueen vuokraamiseen ja valmiutensa voimalan kunnostamiseen. Presidentti J.K. Paasikivi määräsi asian selvitettäväksi. Yksi mahdollisuus oli se, että Suomi kunnostaisi itse voimalaitoksen ja myisi siitä sähköä Neuvostoliittoon.
Sittemmin Neuvostoliitto ilmoitti haluavansa ostaa alueen.
Suomen ja Neuvostoliiton suhteita hiersi samaan aikaan kysymys niin sanotuista saksalaissaatavista. Kyse oli siitä, että Suomen piti maksaa Neuvostoliitolle Suomessa olevan saksalaisen omaisuuden arvo ja Suomen erityisesti aseostoista kertyneet velat Saksalle. Kokonaissumma oli noin kuusi miljardia markkaa.
Venäläiset ehdottivat, että Suomi luovuttaisi saksalaissaatavien hyvitykseksi Jäniskosken, suomalaisyhtiöiden osakkeita ja tavaraa. Varsinkin ajatus yhteisistä suomalais-neuvostoliittolaisista sekayhtiöistä kauhistutti suomalaisia.
Paasikivi ei missään tapauksessa halunnut päästää venäläisiä suhmuroimaan Suomen talouselämään ja valtionyhtiöihin. Uhan alla olivat Paasikiven päiväkirjojen mukaan ainakin Outokumpu, Enso-Gutzeit, Veitsiluoto, Oulu-yhtiö, Imatran Voima, Valtion Laivatelakka ja Valtion Metallitehtaat.
Suomalaisyhtiöiden kautta Neuvostoliitto olisi kyennyt esimerkiksi vaikeuttamaan Suomen taloudellista kanssakäymistä lännen kanssa, jolloin Suomen olisi ollut pakko etsiä kauppakumppania idästä. Tämä taas olisi voinut johtaa Suomen poliittiseen sitoutumiseen itäblokin kanssa.
Esimerkiksi Romaniassa Neuvostoliitto sai sodan jälkeen haltuunsa puolet monesta romanialaisesta yhtiöstä nimenomaan saksalaissaatavien kautta. Myös Unkarissa perustettiin samoihin aikoihin merkittävä neuvostoliittolais-unkarilainen sekayhtiö.
Suomen Pankin pääjohtajan Sakari Tuomiojan johtama toimikunta päätyi siihen, että Inarin Jäniskosken ja Niskakosken alueen myynti olisi suomalaisten ja neuvostoliittolaisten sekayhtiöitä parempi vaihtoehto. Tammikuussa 1947 suomalaiset löivät pöytään Jäniskosken alueen myynnin.
Venäläiset vastasivat ehdotusta tutkittuaan voivansa ottaa paljon esillä ollutta suuremmankin, jopa 300 neliökilometrin laajuisen alueen, mutta tähän suuntaan ei edetty.
Saksalaissaatavista päästiin sopuun vain viikkoa ennen Pariisin rauhansopimusta. Jäniskosken alueen myynnin lisäksi Suomi antoi venäläisille muun muassa panssarilaiva Väinämöisen ja suomalaisia kiinteistöjä Leningradissa ja Tallinnassa.
Panssarilaiva Väinämöisen kauppaaminen oli ovela veto, sillä Moskovan välirauhansopimuksessa panssaroidut laivat oli kielletty Suomelta. Väinämöinen olisi siten pitänyt joka tapauksessa romuttaa, mutta sillä keksittiinkin nyt kuitata saksalaissaatavia.
Jäniskosken-Niskakosken alueesta pro gradu -tutkielman Oulun yliopistolle vuonna 2020 tehnyt Lauri Nykänen nostaa esiin, että saksalaissaatavien transferointitoimikunnassa pohdittiin myös varavaihtoehtoa, mikäli Jäniskoski ei Neuvostoliitolle kelpaisi.
Kyseessä olisi ollut Kajaanin Otanmäen kaivosalue, jonka malmiesiintymän suuruudesta ei tuolloin ollut vielä varmuutta, eikä kaivoksen arvoa ollut helppoa määrittää.
Nykäsen mukaan on huomattavaa, että toimikunnan mietinnössä käytetään nimenomaan termiä luovuttaminen eikä vuokraaminen tai kaivosoikeuksien luovuttaminen Neuvostoliitolle. Otanmäen kaivosalue kun ei sijaitse lähelläkään itärajaa, vaan noin 35 kilometriä Kajaanista länteen.
– Olisiko Otanmäestä tullut siis jonkinlainen Neuvostoliiton eksklaavi, kuten esimerkiksi nykyinen Kaliningradin alue on Venäjälle, vai olisivatko ainoastaan kaivoksen tuotot menneet Neuvostoliittoon? Ainakin mietinnössä käytettiin sanaa luovutus ja siinä mainittiin Otanmäen luovuttamisen haasteena olleen alueen maantieteellinen sijainti, Nykänen pohtii tutkielmassaan.
Nykäsen mukaan toimikunta oli ehkä vain ideoita pallotellessaan saanut idean Otanmäestä eikä pitänyt sitä lopulta valtavan vakavasti otettavana ideana. Järjestely olisi varmasti ollut haastava ja tuonut mukanaan vaikeuksia luultavasti yhtä lailla kuten Suomen luopuminen valtionyhtiöiden osakkeistakin.
Vuodesta 1949 vuoteen 1985 toiminut Otanmäen kaivos oli Suomen suurin rautakaivos.
– Kokoluokkansa puolesta Otanmäen tarjoaminen olisi luultavasti tullut kysymykseen, mikäli Neuvostoliitto ei olisi ollut kiinnostunut Jäniskosken–Niskakosken alueen ostamisesta. Vaikka kaivoksen arvo olikin vaikea määrittää, ei kyseessä varmasti olisi ollut pieni summa luovutetun alueen strategisen merkityksen vuoksi, Nykänen arvioi.
Jäniskosken alue luovutettiin Neuvostoliitolle kesällä 1947. Uutta rajaa tuli 44 kilometriä. Alueen arvoksi laskettiin 700 miljoonaa markkaa. Se on nykyrahassa noin 42 miljoonaa euroa. Summa vähennettiin saksalaissaatavista.
Alueen luovutus ei vaatinut suuria väestönsiirtoja. Alueella asui vain yksi kalastaja vaimoineen ja tyttärineen sekä erakkoelämää vanhassa uittokämpässä viettänyt entinen jääkärikapteeni.
Lähteinä:
Helsingin Sanomat 13.7.2019: Stalinin ja Paasikiven pelinappula
Lauri Nykänen: Myynti, pakkomyynti tai luovutus? Jäniskosken–Niskakosken alue osana Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita vuosina 1945–1947. Oulun yliopisto, historiatieteet, pro gradu -tutkielma (2020)