Pudasjärven ufot, saatananpalvontapaniikki ja rokotevastaisuus – huuhaalla on Suomessa pitkä historia
Joka aikakaudelle ja osin sukupolvellekin on tyypillistä, että tietyt ilmiöt, kehityskulut ja ajattelumallit koetaan jos ei ainutkertaiseksi, niin ainakin erityisen vahvoiksi juuri omana ilmenemisaikanaan.
Usko yliluonnolliseen ei tee tästä poikkeusta, mutta on vaikea olla ajattelematta, että valtaosa uskomuksista oli entisaikoina vähemmän vaarallisia kuin 2000-luvulla.
Skeptikko Vesa Sisätön uusin tietokirja Huuhaa-Suomen historia (SKS 2022) käy läpi kolmisenkymmentä maassa vaikuttanut tapahtumaa ja ilmiötä keskiajalta asti.
Teksti on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Se on myös kertomus siitä, miten eri aikakaudet, tapahtumat ja kansalaisten asema limittyvät huuhaan alle niputettavaan toimintaan ja uskomuksiin.
Osa jutuista on harmittomia ja etenkin jälkikäteen huvittavia sekoiluja, joihin edes aikalaisten on vaikea kuvitella suhtautuneen täysin tosissaan. Kummituksia, ilmestyksiä, ihmeellisiä keksintöjä, ufoja, telepatiaa…
Jo kauan ennen joukkotiedotusvälineitä ihmiset viihdyttivät toisiaan pitkinä syys- ja talvi-iltoina kertomuksilla yliluonnollisia voimia omanneista kylänmiehistä ja -naisista. Pitkän kuvauksen kirjassa saa esimerkiksi Abel Koponen eli Kuikka-Koponen, joka ällistytti suomalaisia tempauksillaan 1800-luvulla.
Joskus Kuikka taikoi tuvan täyteen ruokaa tai suuttuessaan vettä, tai onki ahvenia lattianraoista tai uunista. Yhdessä tarinassa poliisi tavoitteli Kuikkaa huoneesta, mutta yhtäkkiä tuvan penkki oli täynnä Koposia, joista poliisi ei osannut valita oikeaa.
Sisätön mukaan Kuikka-Koponen oli silmänkääntäjä eli taikuri, joka hallitsi ilmeisesti myös hypnoosin. Kun ihmisten koulutustaso nousi, sekä fyysinen että sosiaalinen liikkuvuus lisääntyi ja toisaalta valtionkirkko alkoi ottaa suurempaa roolia elämässä, vastaavat tarinat vähenivät.
Tämä ei tarkoittanut, että into selittämättömään olisi kadonnut. Periaatteessa missä tahansa uskonnossakin voi nähdä yliluonnollisia piirteitä. Sisättö toteaakin ottaneensa “tietoisella riskillä” kirjaan mukaan Maria Åkerblomin ja Niilo Yli-Vainion kaltaisia lahkolaisjohtajia.
1960- ja 1970-luvuilla yhteiskunnallinen murros toi Suomeenkin niin sanotut parapsykologiset ilmiöt. Selvänäkijä Aino Kassinen, Pudasjärven ufohavainnot sekä “rajatietoa” voimakkaasti promonneet Rauni-Leena Luukanen ja Tapani Kuningas noteerattiin aikakauslehdissä vuosikausia tavalla, jota nyt pidettäisiin vähintään kyseenalaisena.
Mitä vaikeammat ajat, sitä otollisemmat markkinat huuhaalle. 1990-luvun lamassa esimerkiksi Luonnonlain puoluetta pilkattiin avoimesti eikä ollut varmaa, missä määrin joogalentäjät itsekään olivat tosissaan. Toiminnassa voi silti nähdä tiettyjä yhtäläisyys- ja ennusmerkkejä tämän päivän tiede- ja rokotevastaisiin liikkeisiin.
1990-luvulle ajoittuu myös suuri saatananpalvontapaniikki, joka on osoittautunut yhtäältä USA:n äärikristittyjen ja toisaalta mediakohun tuotteeksi.
Aihetta tutkinut Titus Hjelm tiivistää ydinongelman: huolestuneet aikuiset pyrkivät etsimään nuorista merkkejä saatananpalvonnasta sen sijaan että olisivat kysyneet, mistä osan heistä pahoinvointi ja häiriökäyttäytyminen johtuu.
Nykyajan salaliittoteorioihin uskoo todennäköisesti pienempi, mutta sitäkin kiihkeämpi ja äänekkäämpi joukko. Sisättö nostaa esimerkeiksi jo mainitun tiede- ja rokotevastaisuuden, huhut susien “siirtoistutuksista” ja niin sanotusta väestönvaihdosta.
Sosiaalisen ja osin perinteisenkin median kärjistävyys ja yhteiskunnallinen polarisaatio ruokkivat tilannetta, joka on yhdessä epäoikeudenmukaisen tai siksi koetun päättäjä- ja viranomaistoiminnan kanssa omiaan antamaan vauhtia vaaralliselle kehitykselle: siinä osa ihmisistä siirtyy kokonaan omien uskomustensa maailmaan.
On helppo yhtyä kirjailijan toiveeseen, että huuhaassa säilyisi mieluummin sen viaton ja viihteellinen puoli, josta myös fiktio on ammentanut kautta aikojen.
Vesa Sisättö: Huuhaa-Suomen historia, SKS, 346 s.