Professori: Etujärjestöt kiusallisia puolueille – yhteyksistä silti enemmän hyötyä kuin haittaa
Tampereen yliopiston valtio-opin professori Tapio Raunio arvioi, että Suomenmaan haastattelemien etujärjestöpomojen Jyri Häkämiehen, Juha Marttilan ja Jarkko Elorannan puheenvuoroista välittyy hyvin totuudenmukainen kuva EK:n, MTK:n ja SAK:n vaikuttamistyöstä.
Kommentit heijastelevat Raunion mukaan ennen kaikkea vaikuttamistyön arkisuutta ja mutkattomuutta.
– Pidän erittäin myönteisenä sitä, että johtajat kertovat avoimesti henkilökohtaisista suhteistaan puolueisiin. Eihän se ole sattumaa, että esimerkiksi SAK:n ja SDP:n toimistot sijaitsevat rinnakkain Hakaniemessä. Vaikuttajat tapaavat niin kahvin, lounaan kuin työpäivän jälkeisen oluenkin ääressä.
Raunio on yksi harvoista etujärjestöjen ja puolueiden suhteita selvittäneistä suomalaisista tutkijoista.
Vaikka historialliset kytkökset tiettyjen puolueiden ja työmarkkinatoimijoiden välillä ovat kiistattomat, niiden linkeistä puhutaan nykyisin melko vähän.
Asiaan vihkiytymättömästä kulissien takainen lobbaus voikin näyttää salamyhkäiseltä – ellei jopa “likaiselta”.
Raunio näkee, että etujärjestöyhteyksistä on puolueille edelleen enemmän hyötyä kuin haittaa. Kiusallisuutensa vuoksi niitä ei silti haluta ehdoin tahdoin korostaa.
Rauniosta SDP:n ei kannata jatkuvasti muistutella ay-yhteyksistään, sillä työn murros on sulkenut perinteistä savupiipputeollisuutta ja luonut joustavampia työpaikkoja. Keskustan ei puolestaan tarvitse alleviivata suhteitaan MTK:hon, sillä ne ovat muutenkin kaikkien tiedossa.
Raunio panee merkille, että järjestöjohtajat painottavat tarjoamansa asiantuntijuuden merkitystä puolueille.
– Häkämies sanoo, että kokoomus pyytää EK:lta konsultaatiota työmarkkina-asioissa. Kun SDP laatii omia ohjelmiaan, se on takuuvarmasti yhteydessä SAK:hon. Kun keskusta laatii maaseutupoliittisia papereitaan, kirjoitetaanko niitä MTK:ssa?
Isotkin järjestöt joutuvat lobbaamaan.
Työmarkkinapolitiikkaa leimaava salamyhkäisyys johtuu Raunion mukaan siitä, että neuvotteluita käydään suljettujen ovien takana.
Tutkija kuitenkin huomauttaa, että luottamuksellisuus esimerkiksi eläkeuudistusten kohdalla voi edistää kompromissiin pääsemistä.
Raunio kokee, että uutisoinnissa työmarkkinapolitiikka yhdistetään turhan usein suuriin kiistoihin, kuten viime vaalikauden vääntöihin kilpailukykysopimuksesta tai aktiivimallista.
Tällöin pääsee unohtumaan, kuinka arkista ja jatkuvaa yhteydenpito järjestöjen ja puolueiden välillä on.
Ay-liikkeen ulkoparlamentaarinen vaikuttaminen nousi tapetille, kun palkansaajajärjestöt protestoivat Sipilän hallituksen uudistuksia vastaan.
Voivatko vahvat järjestöt uhata demokraattista päätöksentekoa?
Raunio muistuttaa, että 1970–80-luvuilla puolueet käytännössä ulkoistivat työvoimapoliittisen – ja osin myös sosiaalipoliittisen – valmistelun työmarkkinajärjestöille. Valmiit esitykset siunattiin eduskunnassa.
Sittemmin marssijärjestys on mennyt uusiksi.
– Sekä Häkämies, Marttila että Eloranta puhuvat siitä, että isotkin järjestöt joutuvat lobbaamaan. Niillä ei enää ole samanlaista automaattista roolia kuin aikaisemmin.
Järjestöjen vaikuttamispyrkimysten kritisoiminen on Rauniosta hieman kaksinaamaista, sillä niillä on valtavasti jäseniä. EK:n, MTK:n ja SAK:n voima kumpuaakin viime kädessä juuri joukkovoimasta. Esimerkiksi MTK:lla ei olisi mitään yhteiskunnallista roolia, jos maa- ja metsätalousyrittäjät eivät kuuluisi siihen.
– Mielestäni on silti oikeutettua myös kyseenalaistaa ulkoparlamentaarista vaikuttamista. Kyllähän ex-pääministeri Juha Sipilä (kesk.) joutui kokemaan hyvin kouriintuntuvasti, kuinka merkittäviä vallankäyttäjiä järjestöt ovat edelleen.
SAK on läpeensä poliittinen, sillä SDP ja vasemmistoliitto ovat vahvoja pelureita sen jäsenliitoissa.
Raunio pitää huomionarvoisena sitä, että EK, MTK ja SAK panostavat kaikkien puolueiden lobbaamiseen. Monipuoluehallitusten maassa etujärjestöjen on pidettävä yhteyttä joka suuntaan.
Esimerkiksi viime vaalikaudella SAK:lle oli tärkeää, että sillä oli edes jonkinlaiset suhteet hallituspuolueisiin.
– On mielenkiintoista, että Eloranta kertoo tavanneensa vähemmän pääministeri Sanna Marinia (sd.) kuin Sipilää. Sen voi tulkita niin, ettei SAK:n juuri tarvitse lobata hallitusta, kun demarit ovat hallituksessa.
Lisäksi Eloranta sanoo, ettei SDP:llä ole SAK:n näkökulmasta minkäänlaista erityisasemaa, eikä pääministerin puoluekirjalla ole merkitystä.
– On aivan selvää, ettei tämä pidä paikkaansa. On SAK:n etu, jos vasemmistolla on hallituksessa vahva asema. SAK on läpeensä poliittinen, sillä SDP ja vasemmistoliitto ovat vahvoja pelureita sen jäsenliitoissa. Mutta pitää toki huomata, että samalla tavalla keskustan hallituspaikka on MTK:n etu.
Tutkija ei jaksa uskoa, että etujärjestöt painostaisivat puolueita liikaa, sillä se voisi pahimmillaan kostautua.
Mitä säännöllisempää yhteydenpito puolueiden suuntaan on, sitä harvemmin järjestöjen tarvitsee ryhtyä suuriin operaatioihin niiden päiden kääntämiseksi.
Raunio pitää MTK:n Marttilan haastattelua sävyltään kaikista aggressiivisimpana. Hän epäilee, että syy tiukkaan tekstiin piilee keskustan alhaisessa kannatuksessa.
– Marttilan haastattelusta tuli eniten mieleen perinteinen painostusryhmäajattelu, jonka mukaan järjestö voi aiheuttaa hankaluuksia, jos puolue ei toteuta toivottua politiikkaa.
Perussuomalaisten nousu suureksi puolueeksi herättää kysymyksiä myös työmarkkinapolitiikan tulevaisuudesta.
Raunion mukaan ammattijärjestöt ovat edustaneet perussuomalaisille vanhaa vakiintunutta eliittiä, jota tulee horjuttaa.
Vielä Timo Soinin puheenjohtajakaudella puolue tasapainoili hyvinvointivaltion ja pienyrittäjien puolustajana. Jussi Halla-ahon aikana hyvinvointivaltioeetos on jäänyt pienempään rooliin.
Nyt perussuomalaiset houkuttelee hyvällä menestyksellä niin SAK:n duunareita, MTK:n maatalousväkeä ja EK:n yrittäjiäkin.
– Perussuomalaiset on ollut kokonsa puolesta viimeiset kymmenen vuotta samaa sarjaa vanhojen puolueiden kanssa. On mielenkiintoista nähdä, miten se tulevaisuudessa rikkoo perinteistä kolmikantaa.