Kadonnut legenda nousee syvyyksistä – laguunin pohjalla lepää surullisenkuuluisa lentokone, jollaista ei pitänyt olla enää olemassa

Sotahistoria

Tammikuussa amerikkalainen lehdistö kertoi sinänsä pienen, mutta ilmailuhistoriallisesti merkittävän uutisen.

Tyynenmeren Marshallinsaarilla 36 metrin syvyydessä 84 vuotta levännyt Douglas TBD Devastator -torpedopommittaja nostetaan museoitavaksi.

Jaluitin atollin laguunin pohjassa lepäävä kone on suurharvinaisuus, sillä toista samanlaista ei ole maan päällä säästynyt. Sillä on myös kerrottavanaan tarina aikansa ilmailuteknologiasta ja toisen maailmansodan ratkaisevista hetkistä.

Kun Devastator lensi ensilentonsa huhtikuussa 1935, se edusti täydellistä ja radikaalia suunnanmuutosta laivaston ilmailussa.

Kone teki kerralla vanhentuneeksi koko edeltävän sukupolven kaksitasoiset torpedokoneet, jotka olivat usein hitaita, kankeita ja kangaspintaisia.

Vaikka Douglasin insinöörit loivat koneen, joka tuntui tulevaisuudelta, se vanheni kuitenkin käsiin ilmailun huikeassa kehitysvauhdissa.

Ennen toista maailmansotaa Devastatorit tunnettiin ”keltaisina siipinä” niiden häikäisevän värikkään ulkoasun vuoksi. Rauhan aikana laivaston koneet maalattiin koreiksi: siipien yläpinnat olivat kirkkaan oranssinkeltaiset ja runko kiiltävää alumiinia.

Pyrstöt maalattiin kirkkailla väreillä, kuten punaisella tai valkoisella, kunkin tukialuksen mukaan. Tämä ei ollut vain prameilua, vaan turvatoimi; jos kone joutui hätälaskuun mereen, kirkkaat värit auttoivat etsijöitä löytämään sen valtavalta ulapalta.

Pienoismallirakentajille nämä ”Golden Age” -aikakauden värit ovat yhä konetyypin tunnistettavin tavaramerkki.

Devastator oli Yhdysvaltain laivaston ensimmäinen moderni yksitasoinen torpedopommittaja. Sen suunnittelussa ei säästelty innovaatioita.

Koneessa oli täysin suljettu ohjaamo ja hydraulisesti toimivat taittuvat siivet. Jälkimmäinen oli aikanaan suuri uutuus: lentotukialusten ahtaissa tiloissa siipien kääntäminen sivuille mahdollisti huomattavasti suuremman konemäärän säilyttämisen kannella ja hangaarissa.

Koneen laskutelineet oli suunniteltu niin, että renkaat jäivät sisään vedettäessä osittain näkyviin siipien alapuolelle. Ajatuksena oli, että mahalaskussa renkaat ottaisivat osan iskusta vastaan ja suojaisivat konetta ja miehistöä vakavammilta vaurioilta.

Vaikka kone oli hidas, se oli tunnettu vakaasta ja anteeksiantavasta lentokäytöksestään. Ominaisuutta arvostettiin vaativissa tukialuslaskuissa.

Devastatorin lentäjästä, suunnistaja-pommittajasta ja taka-ampujasta koostunut miehistö työskenteli suuren ”kasvihuonemaisen” kuomun alla, joka peitti lähes puolet koneen pituudesta.

Ratkaisu mahdollisti hyvän näkyvyyden, mutta teki ohjaamosta tropiikin auringossa usein sietämättömän kuuman, suorastaan pätsin.

Vaikka Devastator oli Pearl Harborin hyökkäyksen aikoihin joulukuussa 1941 jo ehtinyt vanhentua suhteessa nopeasti kehittyviin hävittäjiin, se oli edelleen laivaston tärkein torpedokone.

Vielä alkuvuodesta 1942 koneet suoriutuivat tehtävistään kunnialla hyökkäyksissä Marshallinsaarille, Gilbertsaarille sekä Wake- ja Marcus-saarille.

Toukokuussa 1942 Korallimeren taistelussa Devastatorit auttoivat upottamaan japanilaisen lentotukialus Shōhōn. Lentäjien kerrotaan huutaneen riemusta radiossa historialliset sanat: ”Scratch one flat top!” (Yksi tukialus pyyhitty pois).

Menestystä varjostivat kuitenkin vakavat ja turhauttavat ongelmat pääaseen, Mark 13 -torpedon, kanssa. Torpedot olivat epäluotettavia: ne sukelsivat usein liian syvälle ja menivät maalin alta, tai ne jäivät suutareiksi osuessaan suoraan laivan kylkeen.

Lisäksi torpedon pudottaminen vaati äärimmäistä tarkkuutta ja kylmähermoisuutta. Se piti pudottaa erittäin hitaasta, korkeintaan 115 mailin tuntinopeudesta (185 km/h) ja hyvin matalalta.

Tämä tarkoitti, että Devastatorin oli lennettävä pitkä, suora ja hidas lähestyminen kohti vihollisen ilmatorjuntaa ja hävittäjiä. Siinä lentäjä oli täysin suojaton.

Midwayn taistelussa kesäkuun 4. päivänä 1942 Devastatorin kohtalo sinetöityi traagisella, mutta sankarillisena pidetyllä tavalla.

Yhteensä 41 konetta lähetettiin USS Hornetilta, Enterpriseltä ja Yorktownilta hyökkäämään Japanin keisarillisen laivaston neljää lentotukialusta vastaan.

Hyökkäys oli monella tapaa epäonninen: viestintä pätki, koordinaatio petti ja torpedolaivueet joutuivat hyökkäämään ilman omien hävittäjien suojaa. Laivue VT-8:n komentaja John Waldron oli ohjeistanut miehiään pysymään perässä hinnalla millä hyvänsä, ja he tekivät työtä käskettyä.

Tulos oli katastrofi. Hitaat ja kömpelöt Devastatorit olivat täysin avuttomia japanilaisten Zero-hävittäjien käydessä kimppuun.

USS Hornetin torpedolaivue VT-8 hyökkäsi ensimmäisenä. Kaikki 15 konetta ammuttiin alas ennen kuin ne ehtivät saada yhtäkään osumaa. Ainoa selviytyjä oli vänrikki George Gay, joka vietti tuntikausia vedessä kelluen ja katsellen taistelun riehumista ympärillään.

Gay joutui seuraamaan aivan vierestä, kuinka hänen laivueensa koneet räjähtivät sirpaleiksi ja kuinka japanilaiset tukialukset myöhemmin peittyivät pommien nostattamiin vesipatsaisiin. Hänet pelastettiin vasta seuraavana päivänä.

Koko 41 koneen hyökkäysvoimasta vain kuusi pahoin vaurioitunutta konetta palasi tukialuksilleen, eikä yhtäkään varmistettua torpedo-osumaa kirjattu.

Uhraus oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turha.

Devastator-miehistöjen matalalla, lähes aaltoja hipoen suorittamat hyökkäykset pakottivat japanilaiset hävittäjät alas merenpinnan tasolle.

Samalla ne saivat japanilaiset alukset tekemään rajuja väistöliikkeitä, mikä esti niitä lähettämästä omia hyökkäyskoneitaan ilmaan ja jätti niiden hangaarit vaaralliseen tilaan, täyteen polttoainetta ja irtonaisia pommeja.

Kun japanilainen ilmatorjunta ja hävittäjät keskittyivät teurastamaan matalalla lentäviä torpedokoneita, ne unohtivat tarkkailla taivasta ylempänä.

Syntyi tilaisuus, jonka korkealla odottaneet Douglas Dauntless -syöksypommittajat käyttivät. Koneet kääntyivät jyrkkään syöksyyn ja tuhosivat kolme Japanin lentotukialusta, Akagin, Kagan ja Soryun vain muutamassa minuutissa. Myöhemmin iltapäivällä neljäs tukialus, Hiryu, koki saman kohtalon.

Midwayn jälkeen Devastator vedettiin välittömästi pois rintamakäytöstä. Sen paikan otti kestävämpi ja tehokkaampi Grumman Avenger.

Jäljellä olevat Devastatorit siirrettiin koulutuskäyttöön kotirintamalle ja harjoitustehtäviin, kuten torpedohenkilöstön kouluttamiseen. Niiden aika etulinjassa oli ohi.

Vuoden 1944 loppuun mennessä yhtäkään Devastatoria ei ollut enää laivaston vahvuudessa. Viimeinen yksilö romutettiin marraskuussa 1944.

Koska konetta pidettiin tuolloin jo täysin vanhentuneena ja sota oli vielä kesken, kukaan ei ajatellut säästää yhtäkään yksilöä jälkipolville tai museoihin.

Merestä pelastettu George Gay jatkoi uraansa, lensi myöhemmin Guadalcanalin taisteluissa ja toimi sodan jälkeen pitkään liikennelentäjänä Trans World Airlinesilla (TWA).

Gaysta tuli elävä legenda, joka vieraili kymmenissä tilaisuuksissa kertomassa Midwayn tapahtumista ja varmistamassa, ettei VT-8-laivueen uhria unohdettaisi. Hänen tuhkansa siroteltiin hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1994 Midwayn aalloille, laivueveljiensä luokse.

Marshallinsaarilla meren pohjassa lepäävä koneyksilö, BuNo 1515, kuului USS Yorktownin laivueeseen VT-5. Se teki pakkolaskun polttoaineen loputtua helmikuussa 1942 palatessaan hyökkäyksestä Jaluitin atollille.

Koneen miehistö selvisi pakkolaskusta hengissä, mutta jäi japanilaisten vangeiksi. Itse kone upposi laguunin hiekkaiseen pohjaan, missä se on säilynyt yllättävän hyvänä meriveden aiheuttamasta korroosiosta huolimatta.

Suunnitelmana on kuljettaa historiallinen aarre Texas A&M -yliopiston meriarkeologiseen keskukseen (CMAC), missä sille tehdään monivuotinen ja vaativa kemiallinen stabilointi, suolanpoisto ja puhdistus.

Lopulta kone on tarkoitus asettaa kunniapaikalle uuteen Yhdysvaltain laivaston museoon Washington D.C.:hen. Siellä sen on tarkoitus kertoa tarinansa nopeasta teknologisesta vanhenemisesta ja miehistä, jotka auttoivat uhrauksellaan kääntämään ratkaisevalla hetkellä Midwayn taistelun kulun.