Lottapuku yhdisti käyttäjänsä harmaaksi naisarmeijaksi — helman pituuskin oli määrätty sentilleen
Hameen helman pituus 25 senttimetriä maasta. Ei alushametta, vaan alla lämpimät villahousut. Lakki suorassa ja hiukset piilossa sen alla.
Päällystakki ehdottomasti kiinni napitettu. Takissa kolme taskua, joista oikeanpuoleisessa nenäliina, muistikirja, kynä, linkkuveitsi, kintaat ja rukkaset. Vasemmassa taskussa ompelutarvikkeet, tulitikkuja ja ensiside. Povitaskussa käsivarsinauha, kaksi hakaneulaa ja jäsenkortti.
Kun Lotta Svärd -järjestön jäsen pukeutui asuunsa, pieninkin yksityiskohta oli tarkasti määrätty. Lotat valmistivat vaatteensa yleensä itse, mutta tarkat kaavat ja ompeluohjeet pitivät huolen siitä, että puvut olivat yhtenäiset.
Jokaisen ompeleen ja napin paikka oli ilmoitettu jopa millimetrin tarkkuudella. Tärkeää oli myös, ettei asua koristeltu millään ylimääräisellä. Esimerkiksi sateenvarjot ja käsilaukut olivat kiellettyjä, koruista puhumattakaan.
Tietokirjailija Jukka I. Mattilan Lottapukujen historiaa -teos esittelee lottien käyttämät asut ja merkit järjestön perustamisesta sen lakkauttamiseen asti. Kirjan mukaan lottien pukeutumisessa korostuivat käytännöllisyys, yksinkertaisuus ja kurinalaisuus.
Lotta Svärd -järjestö perustettiin virallisesti syyskuussa 1920, vaikkakin jo vapaussodan aikana valkoisten huoltotehtävissä toimineita naisia kutsuttiin J.L. Runebergin runoa mukaillen lotiksi.
Aluksi lotat käyttivät toiminnassaan siviilivaatteita ja paikallisia asuja. Varsinais-Suomessa pukeuduttiin siniseen pumpulipukuun, Viipurin seudulla kansallispukuun, Etelä-Pohjanmaalla valkoiseen puseroon ja mustaan hameeseen.
Pohjois-Uudenmaan piirin siniruutuisessa puvussa oli kauniit pitsireunukset. Lappeenrannassa taas käytettiin näyttävää, Albert Edelfeltin Lotta Svärd -maalauksesta kopioitua asua.
Järjestön johto päätti pian, että lotille on saatava yhtenäinen asu. Varsinkin kentällä toimivat lotat tarvitsivat vaatetuksen, joka soveltui kaikkiin vuodenaikoihin ja sääolosuhteisiin.
Virallinen pukumalli hyväksyttiin vuoden 1921 alussa. Siihen kuuluivat aluksi sarkatakki ja -hame sekä puuvillapusero.
Sarka oli edullista, kestävää ja sitä oli helposti saatavilla. Toisaalta se kastui helposti ja oli sisätöissä sekä kesällä kuuma. Siksi lääkintätehtävissä toimineille lotille kehitettiin erillinen sisätöihin sopiva puuvillapuku.
Mattilan mukaan yhtenäiset vaatteet vakiintuivat nopeasti. Lotta sai pukeutua lottapukuun ensimmäistä kertaa lottalupausta antaessaan, ja se oli suuri hetki järjestön jäsenille.
Täysin mukisematta uusia vaatteita ei silti otettu käyttöön. Joidenkin lottien mielestä asu oli epänaisellinen, väri ikävä ja hameenhelma liian pitkä.
Epäkäytännöllisistä sarkavaatteista luovuttiin 1920-luvun lopussa, ja sisätöihin tarkoitetusta harmaasta puuvilla-asusta kehittyi vaate, joka nykyään tunnetaan parhaiten lottapukuna.
Pukuun sai tilata kaavoja neljässä eri koossa. Kankaaksi suositeltiin harmaata lysterikangasta eli palttinasidosteista puuvillaa.
Puvun puserossa oli kaksi kannellista taskua, samoin hameessa. Hame- ja pusero-osa rypytettiin vyötäröltä ja ommeltiin yhteen. Kaulus kiinnitettiin lottaneulalla ja asu viimeisteltiin viisi senttimetriä leveällä vyöllä.
Puku soveltui myös juhlatilaisuuksiin, sillä siihen oli mahdollista kiinnittää valkoinen irtokaulus ja kalvosimet. Työskennellessä niitä ei saanut käyttää.
Lottapuvun kanssa käytettävien kenkien täytyi olla tummat, yksinkertaiset ja matalakantaiset, esimerkiksi monot, kumi- tai nahkasaappaat. Valkoisia ”tanssikenkiä” tai silkkisukkia ei sallittu.
Mattilan mukaan lottapuvusta tuli järjestössä tärkeä yhtenäisyyden ja isänmaallisen hengen luoja. Lottajohtaja Fanni Luukkonen kirjoitti vuonna 1931, että lottapuku tasoitti ja yhdisti lotat ”harmaaksi naisarmeijaksi”.
Vaikka Lotta Svärd oli yhteiskunnan johtavien naisten perustama ja johtama, sen järjestöasuksi otettiin kansannaisen pelkistettyä työpukua mukaileva vaate. Puku oli aina samanlainen, olipa käyttäjä sitten kaupunkilaisrouva, maalaisemäntä tai työläisnainen.
– Lottapuvussa oli kyse sosiaalisesta statuksesta luopumisesta ja sitoutumisesta yhteen aatteeseen, joka oli sosiaalisia luokkia tärkeämpi ja ylevämpi, Mattila kuvailee.
Lottapuku myös vahvisti naisten roolia isänmaan puolustamisessa. Suojeluskuntalaisten ja sotilaiden keskuudessa univormupukuinen lotta koettiin tasa-arvoiseksi maanpuolustajaksi, asesisareksi.
Lottajärjestön johto sääteli lottien pukeutumista tiukasti myös sotien aikana. Jäsenten ei haluttu esiintyvän rintamallakaan epäsiisteissä tai säädyttömissä asuissa.
Vasta jatkosodan loppuvaiheessa lottajohto salli valmistettavien pukujen helmojen lyhentämisen viidellä senttimetrillä kangaspulan vuoksi.
Tarkat pukeutumisohjeet ja todellisuus kentällä eivät aina kohdanneet.
– Hihat alhaalla, kaulus kiinni, tummat sukat, ulkona aina lakki päässä, siviilipukua ei suljetussakaan seurassa. Ne naiset pitäisi tuoda muutamiksi kuukausiksi näihin oloihin! lotta Kyllikki Villa kommentoi lottien keskusjohtokunnan käskyjä päiväkirjaansa kesähelteillä 1942.
– Miksei sitä pitäisi lottapukua, mutta kun ei kohta ole jäljellä puvusta kuin pelkkä riekale, eräs toinen lotta tuskaili kirjeessään paikallisosastolleen samana syksynä.
Talvella lottapuku oli kaiken lisäksi kylmä. Siksi kenttälotille jaettiin sotilaille tarkoitettuja armeijan varusteita, kuten turkislakkeja, päällysmantteleita ja hiihtohousuja.
Lotta Svärd -järjestö jouduttiin lakkauttamaan marraskuussa 1944. Sen sijaan lottapukua ei koskaan varsinaisesti kielletty.
Mattilan mukaan puvusta luopuminen oli luontainen toimenpide, sillä sen käyttö olisi antanut valvontakomissiolle ja kotimaan kommunisteille viestin, että järjestö toimii edelleen.
Kun lotat palasivat rintamalta kotiin, kaikki järjestöstä muistuttavat merkit ja tunnukset oli irrotettava vaatteista. Monilla ei kuitenkaan ollut siviilivaatteita eikä niitä saanut ostettua edes rahalla, joten lottapukua oli pakko käyttää.
Siitä joutui kuulemaan ikäviäkin kommentteja.
– Kenttähuorat, miksi kävelette huoranvormuissanne, johan se porukka on lailla lakkautettu! kahdelle lotalle huudeltiin Kokkolan kaduilla.
Lotille ei annettu ohjeita, mitä puvuille ja muille lottatarvikkeille pitäisi järjestön lakkauttamisen jälkeen tehdä.
Osa poltti pukunsa, osa säilytti sen muistona menneistä vuosista. Kangaspulan takia pukuja myös muokattiin siviilikäyttöön.
Vasta 1990-luvulla Lotta Svärd -järjestön 70-vuotisjuhlien jälkeen nähtiin lottapukujen uusi tuleminen. Sittemmin lotat ovat käyttäneet pukujaan esimerkiksi presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolla.
Jukka I. Mattila: Lottapukujen historia. Minerva, 231 s.