Lokka toi tuhon ja elannon – vuonna 1967 rakennetun tekojärven alle jäi monen ihmisen koti ja valtavasti metsää
– Muistan altaan tulon aivan reilusti. Kävelin siellä pohjalla 20 vuotta, toteaa Urpo Alakorva.
Hän on kotoisin Korvasen kylästä, joka jäi naapurikylien Rieston ja Kurujärven sekä osan Muteniaa tavoin altaan alle.
– Jos laitan silmät kiinni, näen vieläkin kotikylän, Alakorva kuvailee.
Kun Lokan tekojärvi rakennettiin vuonna 1967, alle jääneiden kylien noin 600 asukasta pakkosiirrettiin pois alueelta. Vesivoimayhtiö Kemijoki Oy lunasti talot, joista osa purettiin ja osa poltettiin.
Alakorva kuvaa Lokan tekojärveä Euroopan suurimmaksi ympäristötuhoksi, mutta hyväksyy sen, ettei altaalle enää mitään voi.
Alakorva kuvailee itseään pesunkestäväksi sompiolaiseksi, sillä hänen sukunsa on ollut Lokan alueella “kauemmin, kuin kynä on ollut keksitty”.
Kun allas tuli, parikymppinen Alakorva sytytti itse tulet synnyinkotinsa pirtinpöydän alle.
– Siinä pihalla sitten katsottiin, kun koti höyrähti, Alakorva toteaa haikeana.
– Se oli niin kuin matto olisi vedetty jalkojen alta.
Paikallisille tieto tekojärven suunnittelusta tuli 1950-luvun lopulla ripotellen. He eivät tienneet, mitä ajatella. Rakentajat kiikuttivat pöytiin papereita, joissa ”kaikki” oli huomioitu. Moni tiesi, että kotiseutua tulee ikävä, mutta nöyrtyi ajatellessaan, että vesivoima on koko maan etu.
– Emme me juuri älynneet panna hanttiin altaan rakentamista, eikä sillä varmasti olisi ollut merkitystäkään, vastassa oli niin isokenkäisiä ihmisiä, Alakorva pohtii.
Filosofian tohtori Jouni Kauhanen toteaa kirjassaan Lokan ja Porttipahdan tekojärvien sosiaalihistoria: nöyrtyminen ympäristöpakolaiseksi (2014), että Lokan ja Porttipahdan allasevakkoja voi pitää Suomen ympäristöpakolaisina, koska heillä ei ole ollut mahdollisuutta valita toisin.
– Lokan ja Porttipahdan suunnittelu ja rakentaminen eteni ilman yleistä hankkeen kyseenalaistamista, Kauhanen kirjoittaa.
Sompion seutujen hukuttaminen sai kritiikkiä paikallisten lisäksi maaherra Uuno Hannulalta ja rovasti Yrjö Aittokalliolta. Hannulan mielestä rahakorvaus ei ollut oikeudenmukainen tai taannut väestön jatkuvaa ja vakaata toimeentuloa. Myös luonnonsuojelijoita kuten Urpo Häyriäistä ja Pentti Linkolaa hanke sapetti.
Suurilta osin valtio-omisteinen Kemijoki Oy rakensi kuitenkin Lokan altaan ja se täyttyi vedellä. Aaltojen alle jäi seisomaan noin 200 000 kuutiometriä puuta, koska niiden hakkaaminen ja kuljettaminen olisi vienyt liikaa aikaa.
– Sen aikaisilla vehkeillä olisi mennyt 15–20 vuotta saada pohja paljaaksi, 40 vuotta puita työkseen ajanut Alakorva laskeskelee.
Puut upposivat veteen rakennusten raunioiden mukana, ja järven pinnan yläpuolella näkyi puiden latvoja vielä pitkään. Alakorva muistaa, kuinka altaan tultua eläimiä hukkui heikkoihin jäihin ja järven pintaan nousseisiin turvelauttoihin.
– Ihminen tietää varoa, mutta pororiepu ja mettänelukka ei, hän harmittelee.
Lokan altaan alle jäi Lapin, Kemin-Sompion ja Oraniemen paliskuntien alueita ja sisarallas Porttipahdan alle Sattasniemen paliskunnan laitumia. Pelkästään Lapin paliskunnan menetykset laskettiin Lokan rakennusvaiheessa vuositasolla kolmen miljoonan markan arvoisiksi.
Sodanaikaisen poikkeuslain nojalla Pohjolan Voima rakensi Kemijokeen ensimmäisen voimalaitoksen vuonna 1954. Sen jälkeen valtioneuvosto halusi valjastaa koko Kemijoen ja perusti Kemijoki Oy:n. Tavoitteena oli rakentaa 7–8 tekojärveä, joista vain kaksi toteutui.
Presidentti Urho Kekkonen kannatti vesivoimaa. Sodan runnoma Suomi tarvitsi energiaa jälleenrakentamiseen, sillä maa menetti sodassa 30 prosenttia energiantuotannostaan
– Yhtiön helikopterista katsottuna aapasoiden reunoilla ja erämaajärvien- ja jokien rannoilla seisoneet talot olivat sähköntuotantosuunnitelmien kokonaisuudessa mitätön sivuseikka, kirjoittaa Kauhanen.
Kemijoki Oy:llä on 20 vesivoimalaitosta, joista 16 on Kemijoen vesistöalueella. Lokan ja Porttipahdan lisäksi he säännöstelevät Kemijärveä ja Olkkajärveä.
Kaikkea Lokkaan ja Porttipahtaan varastoitua vettä ei käytetä joka vuosi, vaan sillä tuotetaan vuosittain sähköä noin 120 000–135 000 kotitalouteen. Jos koko altaan varastokapasiteetin käytettäisi, saisi sähköä 170 000 kotitalouteen.
Puhuessaan vanhoista ajoista Alakorvan valtaa haikeus, mutta hän käsittelee koti-ikäväänsä huumorilla. Hän ei ollut altaasta mielissään 60-luvulla, eikä ole nytkään.
– Vettä on Suomessa ihan tarpeeksi, eikä meillä ihmisillä ole räpylöitä. Kyllä minä viihdyn paremmin kuivalla maalla, hän nauraa.
Alakorva uskoo, että vanhemmille ihmisille tekoaltaan tulo oli vielä kovempi paikka.
– Vaikka kyllä tuo rapakko vieläkin minua toisinaan haittaa, hän jatkaa.
– Vanhemmat ihmiset olivat sinne vielä pitemmästi juurtuneet, pahalta se varmasti tuntui, kun keväällä mustat raparannat paljastuivat, Alakorva pohtii.
Hän kertoo, että kun allas tuli, se “porisi kuin vellikattila”, ja siitä lähti paha haju. Nyt allas on kuitenkin mukautunut maastoon ja näyttää jo järveltä.
Tekojärvi vaikutti paikallisten elämään mullistavasti. Alakorvan mukaan koko kulttuuri ja elämä muuttui. Alueelta muutti ihmisiä muihin kyliin pakosta tai omasta halustaan, kauimmaiset Ruotsiin ja Etelä-Suomeen.
Alakorva jäi asumaan Lokan kylään lähelle tekojärveä. Kauemmas muutto ei häntä innostanut.
– Näille seuduille ja korkeuskäyrille olen juurtunut, hän toteaa.
Kauhasen mukaan poismuutto oli monille katkerampaa kuin sota-ajan evakkoaika ja palaaminen poltettuun Lappiin. Rikosten määrä nousi altaan tulon jälkeen. Esimerkiksi alkoholista johtuvat ongelmat lisääntyivät huomattavasti.
Alakorva muistuttaa monesti, ettei tekoaltaalle enää voi mitään, eikä sitä voi kuivattaa ennalleen. Eikä hän usko, että tilanne murehtimalla kummenee.
– Täällä pitää nyt vain elää sellaisilla ehdoilla, jotka nyt ovat, Alakorva toteaa.
Mutta kyllä Kemijoen valjastaminen häntä silti harmittaa edelleen.
– Koko Kemijoki on pilattu vesilaitoksilla ja altailla, hän puuskahtaa.
Hän uskoo, että ilman allasta Lokka olisi nytkin eloisa ja terve metsäkylä.
– Onhan tuo allas epäluonnollinen homma, eikä siitä ainakaan minulle ole mitään iloa ollut, Alakorva toteaa.
Alakorvan mukaan kotikylän asukkaat vähenevät koko ajan.
– Niinhän se on, että täältäkin viimeinen sammuttaa valot.
Jääjiäkin kuitenkin on. Nyt Lokassa on noin 100 asukasta. Alakorvan poika on jäänyt asumaan kotikyläänsä ja jatkaa isänsä jäljissä poronhoitoa, vaikka muut lapset ovat lähteneet kauemmas, Sodankylään ja Norjaan.
Lokan ja Porttipahdan tekojärvet eivät kuitenkaan ole vain murhenäyttämöitä, sillä nykypäivänä ne työllistävät ammattikalastajia.
Sodankylästä kotoisin olevat Jani Äärelä, 32, ja Anteri Aikio, 26, kalastavat tekojärvillä ammatikseen. Suurimman osan saaliista he keräävät Porttipahdasta, mutta myös Lokka on heille tuttu. Lokalla on 10–15 ammattikalastajaa ja Porttipahdalla kolme.
Miehet kalastavat tammi-helmikuussa madetta, toukokuu menee hauen parissa, kesä hauen ja ahvenen kimpussa ja syksystä jouluun he jallittavat siikaa. Kalastamisen jälkeen saalis käsitellään ja se lähtee myyntiin. Kaikki pyydetty kala menee kaupaksi.
– Meillä on oma asiakaskunta, emme oikeastaan kilpaile esimerkiksi lohen kanssa, Äärelä sanoo
Sodankylän kunta mahdollistaa kalastamisen ylläpitämällä kalahalleja ja pitämällä niiden vuokrat kohtuullisena.
– Tänne on helppoa saada ammattikalastusluvat, Äärelä kehuu.
Tekojärvellä kalastaminen eroaa luonnonjärvistä esimerkiksi niin, ettei pyydyksiä voi laskea pohjaan – jos niin tekee, ne takertuvat helposti puihin ja rojuihin.
– Matalalla vedellä voidaan jysähtää veneellä kantoon, Aikio nauraa.
Miehet eivät juuri osaa ajatella aikaa ennen altaita. He kuuluvat Kemijoki Oy:n ja tavallisen sähkönkäyttäjän tavoin siihen porukkaan, joka hyötyy tekojärvistä.
– Niistä tulee elanto, Aikio summaa.
Tekojärvillä virkistyskäytön osuus on suuri, ja siellä kulkee paljon vapaa-ajan kalastajia.
Kalastaminen ei ole nuorten keskuudessa muodikkain ala, mutta Äärelä ja Aikio näkevät itsensä kalastamassa kymmenenkin vuoden päästä. He arvioivat työyhteisönsä keski-iän 60 vuoden paikkeille. Nyt he toivoisivat myös uusia kalastajia tekojärville.
– Kyllä tämä homma elättäisi usiammankin ihmisen, Aikio toteaa.
Kalastuksessa miehille on tärkeintä, että saa itse päättää omat aikataulunsa.
– On vapaat kädet. Töitä saa tehdä niin paljon kuin haluaa, eikä tarvitse olla muiden orjana, Äärelä pohtii.
Molemmat miehistä ovat kokeilleet elämää myös kauempana, mutta palanneet kotiseudulleen. Äärelä ajoi kymmenen vuotta metsäkonetta Rovaniemen seudulla ja kyllästyi.
– Lokan kalaosuuskunta rekrytoi silloin uusia ihmisiä, ja innostuin, hän kertoo.
Hän heitti metsätyöt pois ja alkoi kalastaa ammatikseen. Toiminimen hän perusti 2016, ja vuodesta 2017 hän on kalastanut täysipäiväisesti.
Aikio oli aiemmin Norjassa rakennustöissä, mutta Sodankylässä vapaapäivänä kelkkaillessaan törmäsi Äärelään, keksi lähteä mukaan kalalle – ja jäi sille tielle.
Miehet haluavat pitää kalastustoimintansa pienimuotoisena.
– Kun värkkää yksin, ei tipu niin korkealta, Äärelä nauraa.
– Ja leipä on luonnossa lujassa, Aikio jatkaa.
Miehet asuvat 8 310 asukkaan Sodankylässä, eikä heillä ole kiire pois sieltä.
– Sodankylästä on lyhyt matka joka paikkaan, tämä on risteyskohdalla, Aikio nauraa.
– Tämä on hyvä paikka asua, kun harrastaa metsästystä ja kalastusta, Äärelä toteaa.
– Ja onhan täällä väljempää kuin Rovaniemellä.
Kalastaessa ollaan sään armoilla. Suurella järvellä tuulee aina, Äärelä sanoo. Heikoille jäille ei ole asiaa, ja joskus vasta myöhään illalla ilma on parempi vedenkäyntiin.
– Me pelaamme kaikessa kelien mukaan, Aikio huomauttaa.
– Aina ei tosiaankaan ole auringonpaistetta, että kyllä tästä pitää varmaan vähän tykätäkin, Äärelä hymyilee.
Reportaasi on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä huhtikuussa 2021. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.