Kuka oli ensimmäisen maailmansodan paras kenraali? – Vastaus löytyy luultavasti Ranskasta

Historia

Ensimmäisen maailmansodan 1914–1918 komentajien jälkimaine on todennäköisesti huonompi kuin yhdenkään toisen sodan johtajien, ainakin jos mietitään vain sotilasstrategian kannalta.

Saksan diktaattori Adolf Hitlerin huonoutta ja typeriä ratkaisuja toisessa maailmansodassa ei voi tietenkään jättää huomiotta, mutta ensimmäisen maailmansodan johtamista pidetään yleisesti ottaen poikkeuksellisen huonona sen jokaisen osapuolen taholta.

Etenkin länsirintamalla rynnäköitiin vuodesta toiseen puolin ja toisin läpi avoimen, mutaisen maaston ilman saavutuksia. Vihollisen konekiväärit niittasivat rynnäköijät nopeasti maahan.

Suomenmaa on aiemmin kertonut huonomaineisista, miehistään välittämättömistä kenraaleista, ranskalaisesta Géraud Réveilhacista ja brittiläisestä Douglas Haigista.

Sotaa ei kuitenkaan käyty aivan ilman saavutuksia. Kuka siis on ensimmäisen maailmansodan paras sotilasjohtaja?

Paremmuutta ja huonommuutta on vaikea arvioida, eikä mitään varmaa paremmuusjärjestystä voi yksiselitteisesti tehdä.

Olosuhteet ja käytettävissä olevat voimat olivat erilaisia, ja kenraalien piti kuunnella myös kollegoitaan ratkaisuja tehdessään. Yksittäisten johtajien merkitys ei välttämättä ole edes tiedossa jokaisessa tapauksessa.

On kuitenkin selvää, että toisia kenraaleja arvostetaan yleisesti enemmän kuin toisia.

Useilla keskustelufoorumeilla ja historioitsijoiden kirjoituksissa nostetaan esiin toistuvasti tiettyjä nimiä.

Ranskalainen Ferdinand Foch vaikuttaa olevan kehutuin kenraali. 1918 hänestä tuli Ranskan marsalkka ansioitumisensa johdosta.

1851 syntynyt Foch taisteli jo Ranskan–Preussin sodassa 1870–1871. Tykistön upseeri Foch suuntautui erityisesti sotilasstrategian ja -taktiikan tutkimukseen, ja toimi näiden opettajana sekä sotakorkeakoulun johtajana useiden vuosikymmenten ajan. Hän kirjoitti myös kirjoja sotilasstrategiasta.

Hän nousi maineeseen Ranskan armeijan johtavana älykkönä. Foch tutki etenkin hyökkäysstrategioita ja puhui hyökkäyksellisen sodankäynnin puolesta.

Ensimmäisessä maailmansodassa hänen roolinsa oli keskeinen alusta asti. Pitkälti Fochin ansiota on, että Ranska sai pysäytettyä Saksan armeijan 1914 ennen kuin nämä olisivat hyökänneet pääkaupunki Pariisiin. Marnen taistelussa Foch pakotti Saksan joukot perääntymään.

Fochin komennossa Ranskan linjat kestivät pahoista vaikeuksista huolimatta.

Fochista tehtiin brittien esityksestä ympärysvaltojen ylipäällikkö keväällä 1918. Ylimpänä kenraalina eli generalissimuksena hän pysäytti Marnen toisessa taistelussa Saksan kevätoffensiivin ja onnistui kääntämään sodan kulun.

Venäjä oli jättäytynyt sodasta pois, jolloin Saksa saattoi keskittää voimansa länsirintamalle. Toisaalta Yhdysvallat oli liittynyt sotaan, ja Fochin alaisuudessa Ranska, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat kävi vastahyökkäykseen länsirintamalla pakottaen Saksan lopulta antautumaan.

Foch sai lukuisia kunnianosoituksia sodan jälkeen. Merkittävin niistä oli ehkä Puolan marsalkan arvo kiitokseksi painostuksesta Saksaa vastaan Puolan kansannousun aikana ja konsultaatiosta Puolan–Venäjän sodan aikana.

Ferdinand Foch kuoli 77 vuoden iässä maaliskuussa 1929 Pariisissa.

Muita arvostettuja kenraaleja ovat ainakin Saksan Erich Ludendorff, Venäjän Aleksei Brusilov, Yhdysvaltojen John J. Pershing, Australian John Monash ja Yhdistyneen kuningaskunnan Henry Rawlinson.

Ludendorff (1865–1937) saavutti 1914 suurvoiton Venäjästä Tannenbergin taistelussa. Tämän myötä hän nousi pian aivan ylimpään sodanjohtoon. Ludendorffin rooli Saksan sodankäyntikyvyn vahvistamisessa oli merkittävä, ja hän johti useita menestyksekkäitä hyökkäyksiä, kuten kevätoffensiivia, jossa aloite kääntyi kuitenkin Fochin johdolla ympärysvaltojen puolelle.

Erich Ludendorff saatetaan muistaa kuitenkin parhaimmin nykyään Hitlerin natsipuolueen valtaannousun tukijana.

Aleksei Brusilov (1853–1926) muistetaan etenkin voitokkaasta Brusilovin hyökkäyksestä 1916. Hyökkäyksen ansiosta Saksan oli pakko siirtää länsirintamalta itärintamalle omien ja Itävalta-Unkarin divisioonien tueksi joukkoja, mikä helpotti Venäjän läntisten liittolaisten tilannetta, auttaen vaikkapa juuri Fochia. Romania rohkaistui liittymään ympärysvaltojen puolelle Venäjän menestyksen innoittamana. Saksa ja Itävalta-Unkari menettivät aloitekykynsä itärintamalla.

Brusilov oli jo ennen maailmansotaa merkittävä kenraali Venäjän sotilastiedustelun ja strategisen valmistelun vahvistajana.

Brusilov oli harvinaislaatuinen keisarillisen armeijan kenraali, sillä hän liittyi Venäjän sisällissodan jälkipuoliskolla kommunistivallankumouksellisten puolelle auttaen näitä voittamaan sodan. Brusilov oli johtamassa bolsevikkien Puolan-operaatiota, jossa vastassa oli muun muassa marsalkka Fochin konsultaatio. Puola voitti sodan.

John J. Pershing (1860–1948) on Yhdysvaltojen historian korkea-arvoisin sotilas heti maan ensimmäisen presidentin, 1700-luvulla eläneen kenraali George Washingtonin jälkeen. Washington julistettiin 1970-luvulla maan ikuisesti korkea-arvoisimmaksi sotilaaksi, mutta Pershingin armeijoiden kenraalin arvo on käytännössä sama arvonimi.

Pershing kunnostautui sodissa Espanjaa ja Filippiinejä vastaan vuosina 1898–1902. Ensimmäisessä maailmansodassa hän johti menestyksekkäästi Yhdysvaltojen siirtoarmeijaa Euroopassa, joskin on arveltu Yhdysvaltojen mukaantulon 1917 olleen merkityksellinen lähinnä Ranskan ja Britannian apuvoimana itsenäisen ratkaisijan roolin sijasta.

Australialainen John Monash (1865–1931) muistetaan uusien taistelutaktiikoiden soveltajana maailmansodan loppupuolella. Kenraaliluutnanttina vuonna 1918 hän toteutti menestyksekkäästi eri aselajien yhteistyötä, ja säästi jalkaväkeä kehittämällä tykistön, panssarivaunujen, lentosodan ja konekiväärien taktista käyttöä etenkin taistelujen aloituksessa. Insinööritausta näkyi tarkassa suunnittelussa ja menestyksekkäissä yllätyshyökkäyksissä.

Brittiläinen Henry Rawlinson (1864–1925) palveli Sommen taistelussa Douglas Haigin alaisuudessa, ja onnistui paremmin kuin komentajansa ja kollegansa. Rawlinson tajusi hyökkäysvalmisteluissa keskittää tykkitulen pienemmälle alalle, eli sinne, mistä haluttiin murtautua läpi. Rawlinson ymmärsi myös, että jalkaväen kannattaisi edetä mieluummin pimeällä kuin päivänpaisteessa. Rawlinson oli jo aiemmin ollut kriittinen tuhlailevaa, maan valtaamiseen perustuvaa taktiikkaa ja tulokseltaan epävarmoja rynnäköitä kohtaan.

Lähteitä

History Skills -sivusto (englanniksi)

History Extra -sivusto (englanniksi)

History Collection -sivusto (englanniksi)

Tim Newark, 50 taistelua, jotka muuttivat maailmaa. Gummerus 2002