Rock | Live Aidin Led Zeppelin -paluu oli kammottava katastrofi – mitä JFK-stadionilla oikein tapahtui?

Rock

Heinäkuun 13. päivänä vuonna 1985 koko maailma pysähtyi katsomaan Live Aid -hyväntekeväisyyskonserttia, ennennäkemätöntä rockmuusikoiden tähtikavalkadia Etiopian nälkää näkevien hyväksi.

Kun Philadelphian JFK-stadionilla kuulutettiin lavalle ensimmäistä kertaa rumpali John Bonhamin traagisen kuoleman jälkeen yhteen saadut Led Zeppelin -legendat Robert Plant, Jimmy Page ja John Paul Jones, odotukset olivat kiivenneet tikkaita taivaisiin.

Se, mitä sen jälkeen seurasi, muistetaan kuitenkin yhtenä musiikkimaailman surkuhupaisimmista comeback-yrityksistä. Miten ihmeessä rockmusiikin elävät legendat saivat aikaan niin luokatonta jälkeä?

Historiaan jääneen episodin taustalta paljastuu kiireen, valtavien odotusten, kommunikaatiokatkosten ja riittämättömän harjoittelun myrkkycocktail.

Koko projekti oli syntynyt puolivahingossa. Vain muutamaa tuntia ennen keikkaa Philadelphiaan Concorde-koneella Lontoosta kiitänyt Phil Collins oli lupautunut soittamaan rumpuja Plantin ja Pagen kanssa. Plant oli pyytänyt Collinsia mukaan, ja aluksi kyse oli ollut varsin epämuodollisesta suunnitelmasta soittaa muutamia vanhoja Zeppelin-kappaleita.

Tilanne kuitenkin paisui nopeasti varsinaiseksi Led Zeppelinin reunioniksi, kun myös Jones tuli mukaan. Collins ei ollut harjoitellut yhtyeen kanssa, ja kokonaisuuden todellinen mittakaava selvisi hänelle käytännössä vasta matkan aikana.

Led Zeppelin -kolmikko oli puolestaan epävarma siitä, miten kokoonpano saataisiin toimimaan, ja mukaan oli jo valittu toinen rumpali. Chic-yhtyeen ja Power Stationin rumpali Tony Thompson, joka oli harjoitellut yhtyeen kanssa ennen Live Aidia. Thompson esiintyi Live Aidissa myös Power Stationin riveissä.

Collins joutui kehiin kuitenkin kylmiltään. Kun hän tajusi Concorde-lennolla, ettei kyseessä olisikaan vain rento jamittelu vaan käytännössä Led Zeppelinin paluu lavalle, hän yritti kerrata kappaleita lennon aikana kuuntelemalla ainakin Stairway to Heavenia Walkman -korvalappustereoistaan.

Collinsilla oli vain muutaman tunnin yliäänilento aikaa yrittää omaksua John Bonhamin legendaarisia rumpuosuuksia, ja lopputulos oli katastrofaalinen.

Rock and Rollin pitäisi alkaa Bonhamin ikonisella, tunnistettavalla rumpuintrolla, joka potkaisee kappaleen käyntiin. Live Aidissa kahden rumpalin yhteistyö ei kuitenkaan lähtenyt toimimaan.

Kun kappale lähtikin liikkeelle suoralla kompilla, Page meni sekaisin. Hänen kitaransa oli epävireessä ja kehnossa kunnossa ollut kitaristi suti Gibsonistaan mitä sattui. Page joutui kamppailemaan myös tiellä olleen mikrofoninjalustan kanssa.

Robert Plantin ääni petti jo keikan alkuhetkillä. Korkeat nuotit eivät tahtoneet pysyä kasassa, ja monitorointi oli pielessä. Muusikot eivät kuulleet toisiaan kunnolla, ja koko esitys pysyi koossa vain vaivoin.

Kun avausbiisi oli saatu joten kuten sudittua läpi, päästiin Whole Lotta Loven äärelle. Soitosta puuttui täysin tyypillinen, musertava ja jyräävä Zeppelin-groove, ja tilalla oli hapuilua ja epävarmuutta. Kahden rumpalin yhteistyö oli mitä oli, eivätkä kappaleen eri osat asettuneet paikoilleen.

Jäljellä oli vielä suurklassikko Stairway to Heaven. Se alkoikin lupaavasti, kun Plant ja Page löysivät toisensa herkässä akustisessa alkuosassa.

Kun basisti Paul Martinezilla ”vahvistettu” rytmiryhmä tuli mukaan, koko kappaleen pulssi alkoi kuitenkin horjua. Komppi laahasi karmealla tavalla ja televisiokamerat ikuistivat Collinsin kuikuilemassa epätoivoisesti Thompsonin suuntaan ja arvailemassa, mitä toinen rumpali oli tekemässä.

Vuosien varrella miljardiyleisön edessä tapahtuneen katastrofin osapuolet ovat jakaneet syytöksiä puolin ja toisin.

Page on syyttänyt Collinsia ja sekavaa valmistautumista, kun taas Collins on kuvannut kokemusta painajaismaiseksi ja korostanut sitä, ettei hän ollut ehtinyt harjoitella kunnolla yhtyeen kanssa.

Koska Page oli bändin perustaja ja sen keskeinen säveltäjä sekä kitaristi, hänen olisi pitänyt kantaa oma vastuunsa esityksestä ja huolehtia Plantin kanssa siitä, että kokonaisuus on valmis lavalle. Thompson oli ehtinyt harjoitella yhtyeen kanssa, mutta kahden rumpalin yhteistyö ei toiminut.

Toiselta mantereelta keikalle kiiruhtanut ja rättiväsynyt Collins ei hallinnut John Bonhamin alkuperäisiä rumpuosuuksia riittävän hyvin. Arvostetun Genesis-rumpalin olisi pitänyt yksinkertaisesti joko kieltäytyä pestistä tai vaatia kunnollista harjoitusaikaa.

Live Aidin fiaskon jälkeen Page, Plant ja Jones palasivat vielä yhdessä lavalle muutaman kerran eri yhteyksissä, mutta täysimittainen Led Zeppelin -konsertti nähtiin vasta Lontoon O2 Arenalla vuonna 2007. Edesmenneen rumpalilegendan poika Jason Bonham hoiti isänsä rumpuosuudet ja suoriutui tehtävästä erinomaisesti. Tuon konsertin jälkeen kolmikko ei ole enää esiintynyt yhdessä.

Sillä, olisiko Led Zeppelin -kolmikko saanut aikaan uutta materiaalia ja jonkinlaisen paluukiertueen ilman Live Aid -fiaskoa, voi vain spekuloida.

Live Aid saattoi kuitenkin osoittaa, kuinka vaikeaa legendaarisen yhtyeen herättäminen henkiin oli. John Bonhamin korvaaminen oli osoittautunut mahdottomaksi, jos tarkoituksena oli palauttaa yhtye sellaisena kuin se oli ollut. Bonhamin poika Jason oli vuonna 1985 vasta 19-vuotias, eikä hän ollut tuolloin realistinen vaihtoehto korvaamaan isäänsä täysipainoisesti.

Page, Plant ja Jones saattoivat myös itse ymmärtää, että lähtemällä kiertueelle puolivillaisesti ilman massiivista harjoittelua ja oikeanlaisen kemian löytymistä, tuloksena voisi olla vain legendaarisen yhtyeen muiston tärveleminen. Erityisesti soolouraa rakentanut Robert Plant ei lämmennyt enää Zeppelin-nostalgialle.

Led Zeppelin-kolmikko onnistui apujoukkoineen munaamaan itsensä Live Aidissa suorassa lähetyksessä noin 1,5 miljardin katsojan ennätysyleisön edessä. Vaikka useimmilta katsojilta silmien edessä tapahtunut sekoilu jäi todennäköisesti huomaamatta, vastaavaan suoritukseen tuskin pystyy enää kukaan.

Virallisilta Live Aid -tallenteilta Zeppelin-fiaskoa ei löydy, koska yhtyeen jäsenet ovat estäneet sen sisällyttämisen niihin. Vuonna 1985 maailma oli kuitenkin jo täynnä VHS-nauhureita, joiden tallentamina esitys elää ikuisesti – varmistaen kivuliaan ja ainutlaatuisen rockmysteerin säilymisen tulevillekin sukupolville.