Kolumni: Mummoni ja Elisabet
Kun sain tämän kolumnin deadlinen, tiesin heti aiheen.
9.9. tänä vuonna tuli kuluneeksi vuosisata siitä, kun mummoni päästi ensimmäisen parkaisunsa Rautavaaran kunnan Riitamäen kylän Anttilan talossa.
Mummo kuoli seitsemän vuotta sitten kesäkuussa – tarkalleen ottaen hänen edesmenopäiväkseen kirjattiin 6.6.
Se on helppo muistaa, synttäripäivä yläsalaisin. Tosin muistan sen myös siitä, että reilu viikko aikaisemmin syntyi esikoispoikani. Pojan syntyessä mummo oli maannut terveyskeskuksessa jo hyvän tovin.
Välillä hän pistäytyi omissa maailmoissaan, mutta kirkkaina hetkinä hän vannoi elävänsä niin pitkään, että lapsemme ehtisi syntyä. Sen lupauksen hän piti.
Isäksituloni iltana kävin katsomassa mummoa. Hän nukkui. Äitini jäi päivystämään mummon vuoteen vierelle.
Terveyskeskuksesta kotiuduttuani vaimoni tuumasi, jotta nyt olisi hyvä hetki lähteä synnyttämään. Me lähdimme. Ajoin hätävilkut päällä Kuopioon niin nopeasti kuin pääsin ja poika oli maailmassa puoli tuntia sairaalaan saapumisemme jälkeen.
Soitin ilouutisen äidilleni. Hän kertoi, että tuntia aikaisemmin mummo oli ponnistanut sängystään ylös, hokenut vaimoni nimeä ja karjunut, että se on vietävä sairaalaan, se on nyt vietävä sairaalaan.
Seuraavana päivänä mummo käski minun laittaa lapseni suuhun lusikalla mustikkajugurttia. Neuvo oli vuolaissa perusteluissaan kirkas.
Sen jälkeen mummo pisti silmänsä kiinni, nukkui viikon ja kuoli.
Hän piti sen, minkä vannoi.
Jälkikäteen ajatellen mummo piti useimmat muutkin vannomansa asiat.
Mummo merkitsi minulle sitä, mitä Elisabet II kansalleen.
Eilisiltana ajattelin mummoa ja juttelin perheelleni, jotta huomenna on vietävä haudalle kynttilä. Samaan saumaan tuli tieto kuningatar Elisabet II:n edesmenosta.
En minä mikään varsinainen monarkkifani ole, mutta uutinen pysäytti. Ei tästä montaa päivää ole, kun hän otti vastaan ties monennenko pääministerinsä ja lehdissä ihmeteltiin, miksi vanhan kuningattaren kämmenselässä oli mustelmia.
Elisabet kantoi kruunua kauan. Hän vannoi valansa varsin nuorena ja piti kiinni siitä, minkä vannoi.
Hän oli mummoani muutaman vuoden nuorempi. Käytännössä he olivat saman ikäpolven naisia.
Muuta yhteistä heillä ei äkkiseltään ajatellen ollutkaan. Mummoni oli sitkas maalaisnainen, Elisabet englantilainen kuningatar.
Mutta tarkemmin tuumien yhteyksiä on enemmänkin. He olivat sisukkaita, omiensa puolia pitäviä ja he molemmat pitivät sen, minkä olivat kerran tulleet vannoneiksi.
Tänään sytyttäessäni Nilsiän hautausmaalla mummoni haudan ääressä kynttilän tulen vääjäämättä ajattelemaan myös kuningatarta. Ajatus voi tuntua höpelöltä, mutta helposti minä pystyn sen takana seisomaan.
Mummo merkitsi minulle sitä, mitä Elisabet II kansalleen. Kun hän kuoli, minä surin – vaikka olin valmistautunut hänen lähtöönsä jo pitkään. Hän merkitsi minulle paljon. Kun mummo kuoli, loppui elämässäni yksi ajanjakso.
Elisabetin edesmenon myötä uusi sivu kääntyy yksilöä isomman joukon kohdalla.
Vahvoja naisia. Ihailtavia naisia, ja suuren tuntemattoman edessä saman arvoisia.
Levätkää rauhassa.
Antti Heikkinen on nilsiäläinen, palkittu kirjailija. Kirjoittamisen lisäksi hän näyttelee, laulaa ja tekee stand up -komiikkaa.