"Kale oli lähempänä Kekkosta kuin kepu" — Ikääntyvä presidentti etääntyi 1970-luvulla omistaan ja lähestyi SDP:tä
1970-luku oli suomalaisessa politiikassa sekavaa aikaa. Kokoomuksen ja SMP:n vaalivoitot vuoden 1970 eduskuntavaaleissa johtivat vuosia kestäneisiin sisäpoliittisiin ongelmiin.
Kymmenen vuoden aikana maassamme istui peräti yksitoista hallitusta. Niistä kolme koostui virkamiehistä ja kaksi oli vähemmistöhallituksia.
Neuvostoliiton painostus Suomea kohtaan kasvoi sellaisiin mittoihin, että 1970-lukua on jälkikäteen sanottu toiseksi vaaran vuosikymmeneksi.
Tukalassa tilanteessa presidentti Urho Kekkosen uudeksi luottomieheksi nousi SDP:n Kalevi Sorsa. Politiikan tutkija Risto Hauvonen käsittelee ikääntyvän presidentin ja nuoren demaripoliitikon yhteistyötä kirjassaan Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen.
Hauvosen mukaan Sorsa nousi suhteissaan Kekkoseen jopa presidentin oman puolueen poliitikkojen ohi.
– Kale oli lähempänä Kekkosta kuin kepu, Hauvonen lainaa Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajan Aimo Kairamon luonnehdintaa.
Kalevi Sorsan ura politiikassa oli käynnistynyt vuonna 1969 raketin lailla. Turun puoluekokouksen lähestyessä Sorsan äänimäärä ei riittänyt edes puoluekokousedustajan paikkaan, mutta itse kokouksessa hänet valittiinkin yllättäen SDP:n puoluesihteeriksi.
Tuore puoluesihteeri tapasi Kekkosen ensimmäisen kerran jo samana syksynä Tamminiemen kuuluisilla lastenkutsuilla. Hauvosen mukaan Kekkonen piti Sorsaa heti alusta lähtien kokemukseltaan ja taidoiltaan monipuolisena.
Helmikuussa 1972 Sorsa nimitettiin Rafael Paasion lyhytikäisen ”nappulaliigan” ulkoministeriksi. Syyskuussa Kekkonen onnistui viimein runnomaan kasaan SDP:n ja keskustapuolueen enemmistöhallituksen.
Sorsa sai hallitustunnustelijan pestin ja pääministerin salkun. Hauvosen mukaan SDP:n puheenjohtaja Paasio valitsi Kekkosen ehdotuksesta hallituksen muodostajaksi Sorsan, vaikka hänen oma suosikkinsa tehtävään olisi ollut Mauno Koivisto.
Kekkonen oli alkanut 1970-luvun alussa etääntyä keskustapuolueesta ja lähestyä sosialidemokraatteja. Presidentin yhteydenpito keskustan puoluejohtoon oli harventunut.
Syynä oli Hauvosen mukaan se, että presidentti näki keskustapuolueen liukuneen liikaa oikealle. SDP:stä oli puolestaan tullut aiempaa salonkikelpoisempi, kun se oli siirtynyt vasemmalle ja parantanut suhteitaan Neuvostoliittoon.
Taistelu Kekkosen seuraajasta kävi 1970-luvulla kuumana. Hauvosen mukaan presidentti suhtautui suopeasti Sorsaan, koska ei pitänyt tätä uhkana.
Sorsa puolestaan oli oivaltanut, että Kekkosen tukeminen oli avain vallankahvaan. Hän oli etunenässä junailemassa poikkeuslakia, jonka turvin presidentti valittiin jatkokaudelle vuonna 1974. Tämä syvensi miesten yhteistyötä edelleen.
Hauvonen ei ole penkonut kirjaansa varten arkistoja, vaan teoksen lähteinä ovat toimineet poliitikkojen muistelmat ja elämäkerrat, tutkimuskirjallisuus sekä lehtiartikkelit.
Tutkijan tavoitteena on tuoda esiin, miten eri tavoin lähteet näkevät 1970-luvun tapahtumat. Kirja sisältääkin runsaasti eri Kekkos-tutkijoiden tulkintojen vertailua.
Hauvosen mielestä Kekkosen elämäkerturi Juhani Suomi sortuu liiaksi presidentin puolustusasianajan rooliin. Hänen mielestään Suomi väheksyy esimerkiksi Kekkosen kokoomusvastaisuutta ja tämän toimia Ahti Karjalaisen nujertamiseksi.
Alpo Rusia, Jukka Seppistä ja Juho Ovaskaa Hauvonen puolestaan syyttää puutteellisesta lähdekritiikistä ulkomaisten tiedustelupalvelujen arkistojen suhteen. Kolmikko on kirjoissaan painottanut demaripoliitikkojen KGB-yhteyksiä.
Hauvonen itse tulkitsee 1970-luvun tapahtumia pääasiassa sisäpoliittisten valtapelien kautta.
Hänen mukaansa Kekkosta ja Sorsaa yhdistivät eniten yhteiset vastustajat. Molemmat halusivat pelata Ahti Karjalaisen ja Mauno Koiviston ulos politiikan avainpaikoilta.
Vaikka Kekkonen kaatoikin Sorsan hallituksen keväällä 1975, toimenpide ei Hauvosen mukaan ollut suunnattu pääministeriä vaan ulkoministeri Karjalaista vastaan. Tutkijan mukaan Kekkonen halusi estää Karjalaista keräämästä meriittejä kesällä järjestettävästä ETYK-kokouksesta.
Kekkosen ja Sorsan suhteet alkoivat Hauvosen mukaan etääntyä Sorsan toisella pääministerikaudella vuosikymmenen lopussa.
– Ulkoministeri Väyrynen käytti tätä hyväkseen omissa valtapyrkimyksissään. Tamminiemessä käydessään hän toimi tapansa mukaan hallitusesimiestään vastaan raportoiden vanhenevalle presidentille Sorsan toimia negatiivisesti, Hauvonen kirjoittaa.
Risto Hauvonen: Kekkosen ja Sorsan kriisivuosikymmen – 1970-luku tutkimusten ja aikalaisten silmin. Lector, 534 s.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä helmikuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.