K- ja V-linjasta oikealla oli P-linja — Ilkan ex-päätoimittaja Kari Hokkanen muistelee kirjassaan Etelä-Pohjanmaan erikoisuutta

Kirjat

Keskustan historiaan perehtyneet tuntevat puoluetta vuosikymmeniä kalvaneen jaon K- ja V-linjaan, mutta mikä on P-linja? Professori Kari Hokkanen esittelee tänään ilmestyvien muistelmiensa ensimmäisessä osassa termin, joka on monelle keskustalaisellekin uusi.

Puolueen sisäpiirissä pitkään vaikuttaneen Hokkasen mukaan P-linja oli Etelä-Pohjanmaan erikoisuus: osa V-linjaa, mutta kuitenkin omanlaisensa.

Enemmistö maakunnan keskustaväestä tuki kyllä Johannes Virolaista, mutta melkoisin varauksin. Käytännössä eteläpohjalaiset karsastivat kansanrintamapohjaista eli kommunistitkin käsittävää hallitusyhteistyötä, johon Virolainen oli heidän mielestään osasyyllinen.

Linjojen taistelu henkilöityi maakunnan kahteen kansanedustajaan. K-linjan pääedustaja oli presidentti Urho Kekkosen uskollinen tukimies, lehtimäkeläinen Eino Uusitalo.

Vastakkaista linjaa johti kauhavalainen Veikko Pihlajamäki. Kun Pihlajamäen vahvin tukija oli maakuntalehti Ilkan ärhäkkä päätoimittaja Veikko Pirilä, puhuttiin P-linjasta.

Hokkanen tuli mukaan Etelä-Pohjanmaan valtataisteluihin vuonna 1980, kun hänet valittiin Pirilän saappaisiin Ilkan päätoimittajaksi. 37-vuotias Hokkanen oli junantuoma ulkopuolinen, omien sanojensa mukaan ei oikein mistään kotoisin: syntynyt Savonlinnassa, viettänyt kouluvuotensa Haminassa ja opiskellut Jyväskylässä.

Yliopistossa Hokkanen innostui keskusta-aatteesta ja lähti mukaan opiskelijapolitiikkaan sekä Akateemisten Maaseudun Nuorten toimintaan. Hän saavutti jo varhain nimeä keskustan oikean laidan ajattelijana.

Hokkanen julkaisi vuonna 1976 kirjan nimeltä Suomalainen vaihtoehto, jossa hän pohti syitä keskustapuolueen alamäelle. Hänen mielestään puolue oli ajautunut liikaa vasemmalle.

Jatkuva hallitusyhteistyö vasemmiston kanssa söi keskustan kannatusta. Hokkanen moitti keskustan nuoria radikaaleja ja peräänkuulutti perinteisiä arvoja. 

– Noin nuori ja noin vanhoillinen, oli jo keskustanuorissa parahdettu Hokkasen konservatiivisia näkemyksiä.

Ilkan ruoriin Hokkanen keksittiin Korpilahdelta Alkio-opiston rehtorin tehtävästä. Hän oli viiden rehtorivuotensa aikana uudistanut opistoa ja pelastanut sen talouden junailemalla kollegojensa kanssa puolueopistoille miljoonarahoituksen.

Hokkasen mukaan hänet valittiin Ilkan päätoimittajaksi poliittisin perustein. Hänellä ei ollut kokemusta lehtimaailmasta, ja Seinäjoellakin hän oli käynyt aiemmin vain kaksi kertaa. Hokkanen oli kuitenkin sitoutunut alkiolaisuuden eteläpohjalaiseen tulkintaan ja siksi sopiva jatkamaan Veikko Pirilän työtä.

Ennen kuin Hokkanen aloitti Ilkassa elokuussa 1980, valta ehti keskustapuolueessa vaihtua. Tuleva päätoimittaja oli mukana ”Operaatio isänmaassa”, joka tähtäsi Virolaisen puheenjohtajuuden jatkumiseen.

Hokkanen paljastaa kirjassaan, ettei Virolainen suinkaan ollut hänelle eikä monille eteläpohjalaisillekaan ykkösvaihtoehto puheenjohtajaksi. He olisivat halunneet puolueen johtoon Marjatta Väänäsen, mutta tämä kieltäytyi ehdokkuudesta.

Vasta hieman ennen puoluekokousta räjähtänyt juhannuspommi käänsi kapinamielisten sympatiat lopullisesti Virolaiselle.

Marjatta Väänänen olisi ollut Hokkasen ja monen eteläpohjalaisen ykkössuosikki keskustan puheenjohtajaksi Johannes Virolaisen sijaan. Kuva: Suomenmaan arkisto

Turun puoluekokouksessa Virolainen hävisi täpärästi nuorelle haastajalleen Paavo Väyryselle, mutta revanssia K-linjasta päästiin hakemaan jo reilun vuoden kuluttua. Kekkosen terveys petti ja keskustapuolueen oli asetettava ehdokkaansa ennenaikaisiin presidentinvaaleihin.

Vastakkain olivat Virolainen ja Ahti Karjalainen. Hokkasen mukaan Etelä-Pohjanmaalla ryhmittäydyttiin tällä kertaa Virolaisen taakse suorastaan nuijasodan hengessä. Päätoimittaja otti Ilkan palstoilla näkyvästi kantaa ja kirjoitti ”oikeasta ja väärästä” vihreästä tohtorista.  

Presidenttiehdokkaasta päättäneestä Kuopion puoluekokouksesta tuli keskustan kaikkien aikojen suurin. Hokkanen korostaa sen roolia puolueen historiassa: valitsemalla Virolaisen keskusta oikaisi selkänsä.

– Kuopion puoluekokous 1981 on maalaisliitto-keskustan historiassa merkitykseltään samaa luokkaa kuin eron ottaminen fasismista marraskuussa 1930 tai johdon vaihtaminen muuttuneeseen maailmanjärjestykseen kelpaavaksi kesäkuussa 1945, hän kirjoittaa.

– Virolainen ja samalla me ”ei-K-linjalaiset” saimme voiton kahden kolmasosan äänienemmistöllä. Vaikka Virolaisen yritys Kekkosen seuraajaksi oli toivoton, oli todistettu, että puolueen oli muututtava yhtenäistyäkseen aidosti.

Hokkasen mukaan muutokseen kuului myös eteläpohjalaisten pitkään vaatima avaus oikealle.

–  Nuori puoluejohto myöntyi siihen pakon edessä, mutta kuitenkin.

Vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt Hokkanen oli perinteikkään Ilkan neljäs päätoimittaja. Ensimmäinen oli Santeri Alkio, toinen Artturi Leinonen ja kolmas Veikko Pirilä.

Alkio suunnitteli päiväkirjojensa mukaan muistelmien kirjoittamista, mutta voimat ehtyivät ennen niiden toteutumista. Leinonen kirjoitti peräti kolmeosaiset muistelmat, Pirilä selvisi yhdellä.

Hokkanenkin yritti yhtä, mutta vuolassanaiselle muistihirmulle tavoite oli mahdoton. Toinen osa ilmestyy vielä tänä keväänä.

Hokkanen kertoo ensimmäisen osan esipuheessa kirjoittaneensa muistelmiaan vuosikausia. Työnsä ohessa muun muassa väitöskirjan, Kyösti Kallion elämäkerran ja useita historiikkeja julkaissut entinen lehtimies on selvästi nauttinut arkistojen kaivelusta ja elämänvaiheidensa muistelusta.

Ja paljon hän muistaakin. Kirjan henkilöhakemisto on yksitoista sivua pitkä ja sisältää pikaisen arvion perusteella yli tuhat nimeä. Hokkanen ei tyydy pelkästään mainitsemaan uransa varrella tapaamiaan ihmisiä, vaan kertoo tarvittaessa myös, mihin näiden jälkikasvu on yhteiskunnassa yltänyt.

Kari Hokkanen kirjoitti työnsä ohessa muun muassa Ilkan historiikin. Kuva: Suomenmaan arkisto

Henkilöiden runsaudesta huolimatta kirja ei ole puuduttava, vaan kokenut kirjailija osaa pitää lukijan mielenkiintoa yllä. Tapahtumia ja käänteitä riittää, ja Hokkanen vaikuttaa kirjoittavan niistä varsin avoimesti.

Hän muistelee muun muassa, millaista oli päätoimittajien veljespiirin elämä 1980-luvun kultaisina vuosina. Palkat olivat muhkeita, matkat kalliita ja tarjoilu runsasta.

– Herrat osasivat silloin viettää herran elämää, eikä kaiken maailman tehostaminen ja kiire vielä painanut päälle sillä tavalla kuin myöhemmin.

Hokkanen ei piilottele myöskään valtakamppailuja tai osallisuuttaan niihin. Etelä-Pohjanmaan verisessä lehtisodassa Ilkan ja Vaasan, sittemmin Pohjalaisen, välillä hän muistelee suorastaan viihtyneensä.  

Paavo Lipposen antamaa satraappi-nimitystä hän kantaa ylpeänä, samoin konservatiivin mainettaan.  

– En ollut Ilkassa enempää kuin puolue-elintenkään keskusteluissa ”liberaali” juuri minkään määritelmän mukaan. Olkoot esimerkkeinä vaikkapa suhtautumiseni feminismiin ja homoseksuaalisuuteen, hän kirjoittaa.

Muutamia ylilyöntejäkin Hokkanen tunnustaa. Hän myöntää suhtautuneensa tarpeettoman vihamielisesti uuden ajan kulttuuri-ilmiöihin, kuten Seinäjoen Provinssirock-festivaaliin ja Vaasan läänin läänintaiteilijaksi nimitettyyn Pertti ”Veltto” Virtaseen. Ainakin festivaali sai tosin vain lisävauhtia päätoimittajan haukuista.

Myös eteläpohjalaisen historioitsijan Heikki Ylikankaan kova kohtelu kaduttaa. Ylikankaan kansalaissotaa koskeva historiateos synnytti Etelä-Pohjanmaalla äläkän, johon Hokkanen ja Ilkka osallistuivat vahvasti.

 – Myönnän, että omatunto vähän soimaa. Toisaalta onhan Ylikangas antanut takaisinkin, eikä aina reilulla tavalla.

Hokkasen muistelmien ensimmäinen osa yltää vuoteen 1983 asti. Keväällä ilmestyvässä toisessa osassa hän etenee keskustapuolueen ytimeen, sen puoluehallituksen työvaliokuntaan.

Lukijat saavat eteensä varmasti mielenkiintoisia muistoja Esko Ahon, Anneli Jäättenmäen ja Jarmo Korhosen vuosilta.

Kari Hokkanen: Maailmansodasta lehtisotaan. Seinäjoen satraapin muistoja 1. Maahenki, 388 s.