"Julkisessa keskustelussa muualla kuin kaupungissa asuvia syytetään helposti luonnonpilaajiksi"
Ekologisuus on elämäntapa, ei ideologia. Se pitää sisällään kunnioittavan suhteen luontoon ja lähiympäristöön sekä sitä osoittavia konkreettisia tekoja, määrittelee laukaalainen yrittäjä ja perheenäiti Riitta-Liisa Kanniainen.
Teot tarkoittavat heidän maalla sijaitsevassa taloudessaan muun muassa sitä, että talo lämpiää koko perheen voimin lähimetsistä kerätyillä tuulenkaadoilla, harrastukset ovat luonnonläheisiä, kuten liikunta, retkeily, metsästys, kalastus ja lukeminen.
Lähiluonnosta kerätään isot määrät marjoja ja sieniä riistan sekä kaupasta kannetun ruuan jatkeeksi. Kuluttaminen ei ole ajanvietettä. Asioita ostetaan vain tarpeeseen ja kaikki käytetään loppuun.
– Tässä elämänmallissa ihmisten hyvinvointi on ykkösasia. Hyvinvoiva ihminen jaksaa pitää huolta myös läheisistään ja ympäristöstään, Kanniainen linjaa.
Hän esittelee pihamaata, jonka villiyrteillä eli lähes yhden koko kesän. Aita on tehty tontilta löytyneistä kivistä. Vajassa seisoo rivi polkupyöriä.
– Maksan pojilleni euron jokaisesta taksin sijaan pyörällä taitetusta seitsemän kilometrin koulumatkasta, Kannianen kertoo.
Kaiken arkisen läpi kulkeva kestävän kehityksen idea on Kanniaisen mielestä keskeinen osa keskustalaista ajattelua.
– Siihen kuuluu myös ylisukupolvisuuden idea, yhteiskunnan rakentaminen pitemmällä aikajänteellä. Tuntemistani keskustalaisista yksikään ei väheksy esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden tärkeyttä, Kanniainen sanoo.
Nämä ajatukset allekirjoittaa varmasti suurin osa puolueen kannattajista. Kestävä luontosuhde on kirjattu myös keskustan arvoihin. Puolue laati Suomen ensimmäisen poliittisen vihreän ohjelman jo 1973.
Silti häkellyttävän moni erityisesti isoissa kaupungeissa mieltää keskustan ympäristöarvoista piittaamattomien, luontoa sumeilematta hyväksi käyttävien maalaisjäärien porukaksi, joka laskee lietettä järveen ja saastuttaa pellot lannoitteillaan.
Kapeaan katsantokantaan on törmännyt myös keskustanuorissa vaikuttava, Itä-Suomen yliopistossa kauppatieteitä opiskeleva Sara Peltola, joka mieltää itsensä, monen kaltaisensa tavoin, varsin vihreäksi tyypiksi.
– Julkisessa keskustelussa muualla kuin kaupungissa asuvia syytetään helposti luonnonpilaajiksi. Oma käsitykseni on, että ihmiset ovat maalla oppineet tulemaan toimeen elinympäristönsä kanssa. Yhteiseloa luonnon kanssa kunnioitetaan.
Vaikka ei se kaikkien kohdalla tietenkään päde. On niitäkin, jotka eivät pidä sydämen asianaan vanhaa periaatetta vanhemmilta perityn maan jättämisestä seuraavalle sukupolvelle paremmassa kunnossa kuin itse sen saivat.
– Olen minä sitäkin nähnyt eri puolilla Suomea kiertäessäni, Peltola myöntää.
Julkisessa keskustelussa muualla kuin kaupungissa asuvia syytetään helposti luonnonpilaajiksi.
Sara Peltola
Ympäristöherätys alkoi levitä Suomessa 1960-luvulla. Itä-Suomen yliopistosta hiljattain emeritukseksi siirtynyt professori Pertti Rannikko toteaa, että yhteiskunnan läpiekologisoituminen tapahtui 1970–80-luvuilla.
Laajojen asennetutkimusten perusteella tuon jälkeen ei ole juuri tapahtunut muutosta siinä, miten tärkeäksi ihmiset kokevat ympäristöongelmien torjumisen.
Jonkin verran ympäristömyönteisyydessä on havaittu vaihteluita suhdanteiden mukaan. Parempina aikoina ihmiset ovat ympäristötietoisempia kuin huonoina. Naiset ja korkeasti koulutetut taas pitävät ympäristöasioita tärkeämpinä kuin miehet ja matalasti koulutetut.
Mutu-tuntumalta voisi väittää, että ekologisuudesta on ainakin puheiden tasolla tullut merkittävä arvo. Harva kehtaa sanoa ääneen, ettei välitä yhtään oman käytöksensä vaikutuksista luonnon hyvinvointiin. Toinen asia on, miten sanat ja teot todellisuudessa kohtaavat.
Rannikon mukaan ympäristömyönteisten asenteiden ja käyttäytymisen välinen korrelaatio on jopa heikko. Koulutetut ja hyvin toimeentulevat esimerkiksi voivat olla hyvin ympäristömyönteisiä ja omaa ekologisuuttaan korostavia, mutta tosiasiassa kuluttavat paljon.
– Monet heistä asuvat kaupungeissa, kierrättävät, käyttävät julkisia liikennevälineitä ja pitävät meteliä pyöräilystään, mutta saattavat työssä ja vapaa-ajalla lentää paljon. Sen aiheuttama ympäristörasite on moninkertainen yksityisautoiluun verrattuna, Rannikko lataa.
Maaseutua vuosikymmeniä tutkinut Rannikko tietää, että maalla puolestaan eletään keskimäärin yksinkertaisesti. Se ei välttämättä kerro ympäristötietoisuudesta, vaan nuukasti eletään muista syistä.
Tiiviin kaupunkiasumisen ekologisuus oli pitkään totuus, jota ei käynyt kiistäminen. Viime vuosina tutkimuksella on kuitenkin osoitettu, ettei näin ehkä olekaan.
Kun on otettu huomioon kaikki kaupunkiasujien aiheuttamat ilmastopäästöt, on havaittu, että vaikka asumisen päästöt uusissa energiatehokkaissa kaupunkiasunnoissa ovat pienentyneet, kaikki muut asukkaiden päästöt ovat lisääntyneet.
Lopputuloksena on, että hiilijalanjälki on tiiviisti asuvilla kaupunkilaisilla yli kymmenen prosenttia suurempi kuin muilla.
Eroa tulee siitäkin, että maalla pienasunnoissa voidaan tehdä omia ratkaisuja esimerkiksi lämmityksen suhteen toisin kuin kaupunkikerrostaloissa. Syrjässä asuva tuhlaa puolestaan luonnonvaroja liikkuessaan paikasta toiseen.
– Toisaalta tiukkaan ahdetuissa kaupungeissa ei viihdytä vapaa-ajalla. Lomilla ajetaan kesämökeille, ellei lennetä kaukomaille, Rannikko pohtii.
Hän painottaakin, että asuinpaikalla tai asumisen tyylillä ei ole lopulta merkitystä. Ratkaisevaa ovat kulutustottumukset. Sekä maalla että kaupungissa voi elää hyvin ympäristöystävällisesti tai epäekologisesti.
Mitään perusteita ei ole myöskään romantisoida ja mystifioida maaseutua tai siellä eläviä ihmisiä. Osa muuttaa maalle nimenomaan elääkseen ekologista elämää, toisille sillä ei ole suurtakaan merkitystä. Toisaalta tehomaatalous kiistatta kuormittaa ympäristöä.
– On ihan yhtä paikkansapitämätöntä väittää, että maalla asuvat ihmiset poikkeuksetta ovat oppineet ottamaan luonnon huomioon, kuin että tiivis kaupunkiasuminen on kaikkein ekologisin ratkaisu, Rannikko summaa.
Molemminpuolinen syyllistäminen maaseudun ja kaupunkien välillä on professorin mielestä ongelmallista erityisesti siksi, että se saattaa johtaa välinpitämättömyyden kierteeseen.
– Toiset ovat olevinaan muita parempia, vaikka elämäntavan kokonaisvaltainen arviointi osoittaisi muuta. Toiset taas oikein kehuvat sillä, että eivät ole mitään viherpiipertäjiä.
Turun yliopiston tulevaisuuden tutkimuskeskuksen varajohtaja, kulttuuriperinnön dosentti Katriina Siivonen kavahtaa hänkin vastakkainasettelua.
Luonnon kunnioittaminen saa hänen mukaansa eri merkityksiä eri yhteyksissä. Luontaiselinkeinoista elantonsa saavat ovat ympäristön kanssa jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Monen identiteettiin kuuluu vahvasti toimiminen luonnon ehdoilla ja sen hyväksi.
Toisaalta Siivonen tietää maanviljelijöidenkin kokevan sisäistä ristiriitaa esimerkiksi käyttämiensä lannoitteiden aiheuttamasta ympäristöhaitasta.
Kaupunkiväestön suunnasta tulevat syytökset luonnon saastuttamisesta osuvat kipeään paikkaan. Maaseudulla ei silti välttämättä suhtauduta yhtään sen paremmin kaupunkilaisten luontosuhteeseen.
– Tarvittaisiin vuoropuhelua, jossa ei leimattaisi kumpaakaan osapuolta täysin hyväksi tai huonoksi. Olisi tärkeää nähdä asiat, jotka oikeasti ovat ympäristölle rasittavia ja yhdessä miettiä, miten edistetään luonnon parasta.
Tarvitaan ennen muuta kuuntelua ja tutkimusta.
– Tieteessä vallitsee jatkuva uudelleenarviointi. Kaikilta osapuolilta pitäisi löytyä valmiutta tarkistaa tarpeen mukaan omia näkemyksiä ja tehdä korjausliikkeitä.
Luminen ja mutkainen tie johtaa vanhalle koululle, jota Pipsa Häkkänen on asunut miehensä Timo Korhosen kanssa jo viiden vuoden ajan. Tilaa riittää niin sisällä kuin ulkona sekä perheen samojedeilla että ihmisillä.
Taloa on remontoitu mahdollisimman ekologisesti, mutta kestävien hankintojen tekeminen ei ole ollut helppoa. Jo tiedonsaanti on ollut hankalaa. Välillä sukset ovat menneet ristiin vanhakantaisten rakennusmestareiden kanssa. Aikaa on mennyt paljon, ja rahaakin.
Erityisesti maalämmön valitseminen oli iso investointi. Urakka on kuitenkin kannattanut. Sen tiimellyksessä Häkkänen on saanut käännytettyä ympäristötietoisuuteen myös Korhosen.
– Rakentamisessa ympäristöystävällisillä valinnoilla voitaisiin tehdä suuria asioita. Ylipäätään rakentamisen kestävyyteen pitäisi kiinnittää enemmän huomiota, Häkkänen sanoo.
Teini-ikäisenä ympäristötietoisuuteen heränneelle Häkkäselle ekologisuus tarkoittaa arkisia valintoja joka päivä. Kaupasta hän etsii ympäristömerkityt pesuaineet, ruoka on kotimaista ja kasvispainotteista. Naapuritilojen suoramyyntiä käytetään hyväksi eikä lautasta täytetä merten takaa rahdatulla avokadolla vaan lähiseudun porkkanoilla ja lantuilla.
Kuluttaminen on puristettu minimiin. Uutta ei osteta kuin pakon edessä. Kaikki mahdollinen kierrätetään. Koti on kalustettukin kierrätysmööpeleillä.
Tähän yksinkertaisuuteen Häkkänen on opettanut jo aikuistuneet lapsensakin. Taustalla on vahva huoli heikosta suunnasta, johon maapallo on menossa.
Häkkänen uskoo, että yksittäisten ihmisten valinnoilla on merkitystä.
– Välillä ihan hämmentyy, kun vertaa omaa elämäntapaansa ekologisuudestaan meuhkaavien todellisuuteen. Olen huomannut olevani vihreämpi kuin moni vihreä, keskustan varavaltuutettu ja jätelautakunnan jäsen nauraa.
Olen huomannut olevani vihreämpi kuin moni vihreä.
Pipsa Häkkänen
Yksi ekologinen valinta Häkkäselle oli hoitaa kolmea lasta pitkään kotona. Kun ei ollut tuloja, ei ollut mitä tuhlatakaan.
Professori Rannikko vahvistaakin, että kaikkein ympäristöystävällisimmin käyttäytyvät pienituloiset ihmiset. Heillä ei ole varaa kuluttaa. Tähän liittyy toisaalta ristiriita.
– Ihmiset nähdään nykyään kuluttajina. Jos ei kuluta, on huono kansalainen, Häkkänen huokaa.
Hän ei juuri käy edes kirpputoreilla, toisin kuin Kanniainen, joka hyödyntää tasokkaita second hand -liikkeitä. Työvaatteensa hän ostaa toimipisteensä naapurissa sijaitsevasta Herttalasta, joka on laadukkaita käytettyjä vaatteita, uusia lasten vaatteita, luonnonkosmetiikkaa ja jyväskyläläistä superfoodia myyvä lifestyle-kauppa.
Jo tällaisten liikkeiden yhä tiheämpi esiintyvyys kertoo kansalaisten muuttuneista asenteista.
Arjen tutkijana Siivonen näkeekin selkeää edistystä ihmisten suhtautumisessa ympäristöönsä. Toisin kuin Rannikko, hän katsoo tekojen jossain määrin jopa ylittävän puheet.
Hän viittaa kierrätyksen yleistymiseen sekä eläinproteiinia korvaavien elintarvikkeiden esiinmarssiin. Muutos ruokatottumuksissa on ollut nopeampaa kuin on kyetty ennustamaan.
– Ei edes huomata, mitä valistuksella ja muulla toiminnalla on saatu aikaan. Tietyt asiat ovat nykyihmisille jo itsestäänselvyyksiä.
Sara Peltola lopetti lihansyönnin yläasteella, enemmän terveydellisistä kuin eettisistä syistä. Vanhempana viimeksi mainituille on tullut enemmän painoarvoa. Kotimainen ruuantuotanto on tärkeää, mutta Peltolan mielestä ympäristöä rasittaville tuotantotavoille pitäisi kehittää uudenlaisia vaihtoehtoja.
Nuorisopoliitikkona hän miettii kaikkia asioita ympäristön kannalta. Poliittisella päätöksenteolla pitäisi Peltolan mielestä luoda rakenteita, jotka helpottavat ja kannustavat kansalaisia tekemään oikeita valintoja. Kestävä kehitys ja omavaraisuus ovat Peltolan mielestä keskustalaista ydinajattelua.
– Keskustassa halutaan kehittää ja hyödyntää ympäristöä, itse tuottaa asioita ja hallita niitä, mutta tehdä se kestävällä tavalla.
Mutta miksi keskustalainen vihreys on jäänyt vihreiden vihreyden jalkoihin? Peltolan mielestä kyse on mielikuvista. Vihreät ovat onnistuneet luomaan brändin, jonka alle asettuessaan jokainen voi tuntea olevansa vähän muita parempi ihminen.
Erityisesti naisten ja yliopistoväen keskuudessa vihreillä on vahva kannatus. Peltolan mukaan puolue on fiksuna itseään pitävälle helppo vaihtoehto.
– Vihreillä kaikki on ihanaa, he tuntuvat välittävän kaikesta mahdollisesta. Epäselvää lopulta on, mitä he tekevät ja ajattelevat konkreettisesti, Peltola pohtii.
Keskustan pitäisi Peltolan mielestä kohottaa vihreää imagoaan. Keskustanuorissa se onkin jo vahva. Peltola kehuu myös emopuoluetta viestinnän uudistamisesta erityisesti somessa.
– Siellä on hyvää pöhinää. Tarve on tunnistettu. Toisaalta saattaa pelottaa, miten pitkän linjan keskustalaiset suhtautuvat aivan uudella mielikuvalla markkinoimiseen.
Myös Kanniainen ja Häkkänen toivovat keskustan nostavan vihreää nokkaansa korkeammalle. Mitään uutta ei tarvitse keksiä. On vain osattava tuoda esille sitä, mitä jo on – arkista järkivihreyttä.
– Se ei ole populismia eikä haihattelua, vaan aitoja, yksinkertaisia ja viisaita valintoja joka päivä, Häkkänen ja Kanniainen tiivistävät.