Ilmastotoivo piilee pelloissa – tutkijaryhmä yrittää kääntää maanviljelyn hiilipäästöstä hiilinieluksi

Espoolainen PieniKylä on yksi niistä sadasta suomalaisesta tilasta, jotka kokeilevat pelloillaan hiiltä varastoivia toimenpiteitä.
Ilmastonmuutos

Maanviljelijät saattavat olla hyvin tärkeässä roolissa ilmastonmuutoksen hillitsemisessä. Kaikki mahdolliset maapallon maatilkut pitäisi saada sitomaan hiilidioksidia ilmakehästä.

Ranska nosti maaperän hiilivarastojen lisäämisen tarpeen esiin vuoden 2015 Pariisin ilmastokokouksessa. Ilkka Herlinin, Saara Kankaanrinnan ja Anna Kotsalo-Mustosen säätiö Baltic Sea Action Group ryhtyi tuumasta toimeen. Se laittoi vuosi sitten jalalle Carbon action -nimisen pilotin, jossa tutkimus kohtaa käytännön.

Sata vapaaehtoista suomalaista maatilaa on nyt sitoutunut kokeilemaan pelloillaan hiiltä varastoivia toimenpiteitä.

Samalla parinkymmenen tutkijan joukko kehittää hiilensidontaan yhä tehokkaampia keinoja. Säätiö pyysi tutkimusprofessori Jari Liskin Ilmatieteen laitokselta vetämään tieteellistä tutkimusta, ja Sitra lähti hankkeen rahoittajaksi.

– Jos saamme luotua tieteellisen tutkimuksen ja käytännön maanviljelyksen yhteistyökuvion, tämä on kyllä sellainen pilotti, josta ulkomailla ollaan kiinnostuneita, Liski vakuuttaa.

Pilotissa mukana olevat maatilat ja tieteellinen tutkimus kulkevat hieman eri kaistoja. Maatilat toteuttavat jo nyt tiedossa olevia hiilensidontakeinoja, kun tutkimus kehittää niitä eteenpäin.

Espoolainen luomutila PieniKylä on yksi mukana olevista tiloista. Edessä on viiden vuoden projekti, jossa viljelymenetelmiä testataan kolmen hehtaarin lohkolla.

Viljelijä Laura Heimsch kertoo, että hiilensidonta maatalousmaihin on erinomainen tapa hillitä ilmastonmuutosta, koska sen avulla voidaan parantaa myös maan hyvinvointia.

– Hyöty viljelijälle, ympäristölle ja kuluttajille tulee tuottavan maan kautta. Se mahdollistaa monimuotoisuuden lisääntymisen ja laadukkaammat sadot. Tässä on tosi monta hyvää näkökulmaa, Heimsch sanoo.

Hänen mukaansa hiilensidonta on ollut ennenkin hyvällä mallilla hänen tilallaan, jolla viljellään vihanneksia, viljaa ja nurmea. Lajikkeita on yli sata.

Heimschin tilalta on otettu syksyllä maanäytteet. Tulevia toimenpiteitä ovat ainakin testilohkon runsas kasvipeitteisyys, hyväjuuristen kasvilajien suosiminen, pellon raskaan muokkauksen välttäminen ja kompostilla lannoitus.

– Mietimme, mitä on järkevintä tehdä missäkin järjestyksessä.

Kaiken peltoalan muokkaaminen hiilipäästöstä hiilinieluksi olisi mullistava juttu.

Tällä hetkellä peltojen hiilivarastot pienenevät ja ne lisäävät hiilidioksidin määrää ilmakehässä. Suomessakin pellot on raivattu metsästä, joten maan aiempi käyttömuoto on sitonut enemmän hiiltä.

Professori Liski kertoo, että pelloista saadaan paremmin hiiltä sitovia, kun ne pidetään kasvipeitteisinä mahdollisimman suuren osan ajasta.

– Nykyisin käytetään esimerkiksi vain muutamaa nurmilajia, mutta niitä olisi hyvä olla 10–12, Liski sanoo.

– Eri kasvit pystyvät hyötymään kuivista, kosteista, kylmistä tai lämpimistä oloista, joten kesästä riippumatta joku laji kasvaisi pellolla. Ja eri kasvilajeilla on eripituisia juuria, jotka vievät hiiltä maahan eri syvyyksille, hän havainnollistaa.

Monimuotoisuuden lisääminen on siis yksi keino. Toinen on se, mihin korkeuteen nurmi leikataan. Jos se leikataan liian lyhyeksi, toipuminen kestää pidempään eivätkä juuristot kehity ihanteellisesti.

Nurmen uudistamisväliä kannattaisi Liskin mukaan myös pidentää muutamalla vuodella, koska maanmuokkaus vapauttaa hiiltä.

– Ajatus on se, että maanviljelys käännetään hiiltä päästävästä maataloudesta hiiltä sitovaksi. En tekisi tätä, ellen uskoisi, että se on mahdollista.

– Vakavasti puhuen se olisi ilmastonmuutoksen ongelman ratkaisemisessa välttämätöntä, professori lisää.

Fossiilisen hiilen päästöt ovat vuosittain noin 10 miljardia tonnia.

Siitä suunnilleen puolet menee valtamerien, metsien ja muiden maaekosysteemien hiilinieluihin, mutta loput jää ilmakehään, Liski kertoo.

Hiiltä täytyy poistaa ilmakehästä päästövähennysten lisäksi. Teknologia ei siihen ole vielä riittävän kehittynyttä, mutta toivo on metsien ja peltojen hiilinielujen tehostamisessa.

– Arviot molempien voimistamismahdollisuuksista ovat 1–3 miljardin tonnin luokkaa, Liski sanoo.

Yhteenlaskettuna metsien ja peltojen hiilinielujen vahvistaminen voisi parhaimmillaan riittää vuosittain jopa kuuden miljardin tonnin suuruisen hiiliongelman ratkaisuun.

Liski on valjastanut tiedepuolen työhön tutkijoita muun muassa ilmakehätieteen, maatalouden, matematiikan ja fysiikan aloilta.

Tällä hetkellä tutkitaan esimerkiksi sitä, voisivatko biohiili tai puukuitu maanparannusaineina heilauttaa maaperän mikrobiologiaa hiiltä sitovampaan suuntaan. Tutkijat kehittävät myös laskentatyökaluja, joilla hiilimäärän muutosta maaperässä voidaan mitata.

Liskin mukaan työtä helpottaa se, että nyt pyritään löytämään toimia, jotka eivät haittaa maanviljelyä, vaan ne kannattaisi tehdä joka tapauksessa.

– Jos saadaan aikaan positiivinen kierre, jossa orgaanista ainetta alkaa karttua peltoon ja se pitää paremmin vettä, maasta tulee kuohkeampaa ja parempaa kasveille.

Keinolannoituksen tarvetta ja ravinnepäästöjä Itämereen voisi samalla vähentää. Loppuvaiheessa täytyy ottaa huomioon myös talouspuoli eli se, miten sidotut hiiliyksiköt voisivat tulla osaksi ilmastopolitiikkaa.

– Tällä hetkellä jotkut yritykset tekevät vapaaehtoista hiilikauppaa imagosyistä, Liski toteaa.

Juttu on julkaistu alunperin Suomenmaan viikkolehdessä 7.12.2018. Lehden voit tilata täältä.