Hitler poseerasi jalat saaliinsa päällä – hymy hyytyi neljä vuotta myöhemmin
Toisen maailmansodan alussa Saksa valloitti Ranskan nopeasti. Panssarivaunujen ja lentokoneiden salamasota kaatoi kuukaudessa armeijan, joka oli itse asiassa natsi-Saksan armeijaa suurempi ja paremmin varusteltu.
Saksan diktaattorille Adolf Hitlerille Ranskan antautuminen oli revanssi ensimmäisestä maailmansodasta.
Hitler maksoi voittajavaltio Ranskalle potut pottuina pakottamalla maan allekirjoittamaan antautumisen samassa junanvaunussa, jossa Saksa oli pakotettu rauhansopimukseen yli 20 vuotta aiemmin.
Kuva Hitleristä pääkaupunki Pariisissa Eiffel-tornin juurella kesäkuussa 1940 on jäänyt historiaan. Ikoninen ranskalainen kohde on nyt uuden isännän hallussa, joka poseeraa kaatamansa suursaaliin kanssa, kuin metsästäjä jalka kaatamansa karhun päällä.
Saksan sotaonni kääntyi itärintamalla jo 1942 ja Kurskin taistelu 1943 romutti viimeisenkin aloitekyvyn.
Saksa joutui pakenemaan Afrikasta toukokuussa 1943 ja tärkein liittolainen Italia kaatui länsiliittoutuneiden hyökkäyksissä tämän jälkeen syyskuussa.
Suurimmat taistelut käytiin Neuvostoliiton ja Saksan välillä, mutta ratkaiseva paine tuli myös lännestä. Normandian maihinnousu kesäkuussa 1944 toi britit ja yhdysvaltalaiset Euroopan mantereelle ja Saksa joutui kahden maarintaman sotaan.
Falaisen motti suljettiin elokuun alkupuolella ja liittoutuneet jatkoivat syvemmälle Pohjois-Ranskaan. Edessä oli myös hallinnon ja kulttuurin keskus Pariisi.
Miehitysvuosina Ranska oli virallisesti maantieteellisesti puoliksi Saksan miehitysaluetta, puoliksi paperilla itsenäinen valtio. Niin sanotulla Vichyn Ranskalla oli ranskalainen valtionjohto, mutta käytännössä se palveli Saksaa.
Vuonna 1942 Saksa miehitti myös eteläisen Vichyn Ranskan, pitäen ranskalaishallinnon nimellisesti vallassa. Miehitys toi saksalaisen poliisi- ja sotilashallinnon valvomaan nyt koko Ranskaa.
Tarpeen tähän sytytti Ranskan vastarintaliike.
Vastarintaliike on sittemmin saanut legendaarisen maineen. Teollisen mittakaavan sotaa sissi- tai ranskalaisemmin ilmaistuna partisaanitoiminta ei olisi kuitenkaan ratkaissut. Merkitystä sillä silti oli.
Ranskalla oli myös pakolaishallitus Britanniassa. Vapaana Ranskana tunnetulla pakolaishallituksella oli myös sotajoukkoja, sekä Ranskasta paenneita että siirtomaaväestöä, jotka osallistuivat liittoutuneiden operaatioihin Ranskan ulkopuolella.
Ranskan vastarintaliikkeessä oli siviilejä sekä entisiä sotilaita, jotka toimivat maan alla miehittäjää vastaan. Sabotaasityö ja nopeat yllätyshyökkäykset kuuluivat vastarintaliikkeen toimintatapoihin.
Vastarintaliike oli hajautunut, eikä sen olisi ollut helppokaan luoda varsinaista hallintoa tai komentoketjuja miehitysoloissa. Vangiksi jääneetkään eivät siten voineet paljastaa koko vastarintatoimintaa.
Populaarikulttuurissakin vastarintaliike on ollut suosittu aihe. Suomessakin menestyneet brittiläiset draamasarja Maanalainen armeija sekä sitä ynnä muita maailmansotaa käsitelleitä draamoja parodioinut komediasarja Maanalainen armeija iskee jälleen antavat ainakin osittain todenmukaisen kuvan vastarinnasta. Lontooseen oltiin yhteydessä radiolla ja vihollisalueelle jääneitä liittoutuneiden kallisarvoisia lentäjiä palautettiin pakotieverkostoja pitkin Britanniaan.
Sabotaasi-iskuilla tuhottiin natsi-Saksan kalustoa, attentaateilla eliminoitiin tärkeitä upseereita ja muita hallinnon edustajia. Vakoilu oli tärkeä osa toimintaa, ja propagandalehtisillä vastarintaliike loi henkeä saksalaisia vastaan käymiseen.
Poliittisestikaan ei ollut yhtä vastarintaliikettä. Vapaata Ranskaa ja kenraali Charles de Gaullea kannattaneiden nationalistien ja kommunistisen vastarintaliikkeen välillä oli ajoittain vakavaakin hankausta.
Saksalaisten silmissä vastarintaliike oli terrorismia. Kiinni saatujen vastarintataistelijoiden kohtelu oli armotonta. Vastarinnan tehtyä onnistuneen iskun saksalaiset saattoivat tehdä kostoksi mielivaltaisia siviilien teloituksia.
Elokuussa 1944 vastarintaliike ja Vapaa Ranska kävivät vahvistuneina, jo oikeastaan Ranskan armeijana, Yhdysvaltojen ja Yhdistyneen kuningaskunnan kanssa natseja vastaan Pariisin tienoilla.
Vastarintaliikkeen paikallistuntemus auttoi liittoutuneita etenemään nopeammin ja myös löytämään vihollisia. Kunnia-asia oli päästä vapauttamaan pääkaupunki Pariisi mahdollisimman pian.
Tasan 80 vuotta sitten, 25. elokuuta 1944, saksalaiset ajettiin pois Pariisista.
Symbolisesti oli tärkeää, että päävastuussa olivat ranskalaiset itse, mutta tehokkuussyistä mukana oli myös yhdysvaltalaisia ja brittejä. Myös Espanjan falangistidiktatuuria vastustaneen vastarintaliikkeen osastoja oli mukana Ranskassa ja Pariisissa.
Ensin aseisiin tarttuivat pariisilaiset itse. Radiolähetykset Britanniasta olivat kertoneet liittoutuneiden olevan lähellä, ja Pariisissa alettiin yleisesti lietsoa väkeä vastarintaan. Aseellisten yhteenottojen alkaessa saksalaiset alkoivat tuhota etenkin Pariisin ruokavarastoja tietäen, ettei Saksa palaisi Pariisiin.
Elokuun 20. päivästä alkaen vastarintaliike rakensi barrikadeja ja muita esteitä sekä suojia. Esimerkiksi polttoainekuljetuksia saatiin esteiden ansiosta haltuun.
22. päivä vastarintaliikkeen ja saksalaisten tulitus toisiaan vastaan kävi kovimmillaan. Hitler määräsi, että Saksan armeijan tuli aiheuttaa mahdollisimman paljon vahinkoa Pariisille. Raskas kalusto pommitti ranskalaisten asemia suurella tulivoimallaan, mutta tämä ei tuottanut Saksalle ratkaisevaa etulyöntiasemaa.
Liittoutuneet ja Vapaa Ranska saapuivat Pariisiin 24. päivä elokuuta. Taisteluita käytiin vielä päivän verran, mutta voitonjuhlat alkoivat jo 24. päivänä.
Saksalaisten kohtaaman tuhon innostamana monet pariisilaiset ryntäsivät kaduille. Marseljeesia laulettiin, vaikka taustasäestyksenä olikin vielä tulitusta ja räjähdyksiä.
Saksan kaupunkiin jääneet joukot antautuivat varhain aamuyöllä 25. elokuuta. Hitlerin käskyt kaupungin pitämisestä tai tuhoamisesta olivat ehdottomia, mutta kenraali Dietrich von Choltizt näki taistelujen jatkamisen mielettömyyden määräten antautumisen.
Noin 13 000 saksalaista jäi sotavangiksi, myös von Choltitz itse.
Saksalaiskenraalia on nimitetty Pariisin pelastajaksi. Nimitys on sikäli oikeutettu, että jos hän olisi valinnut toisin, eli poltetun maan taktiikan ja taistelujen jatkamisen, historiallinen kaupunki olisi saattanut raunioitua täysin.
Vaikka sota jatkui, Pariisissa nähtiin massiivinen voitonjuhla.
Ranskalaiset olivat saaneet pääkaupunkinsa takaisin. Ranska oli taas olemassa, Ranska oli taas suvereeni valtio.
Kenraali de Gaulle piti kuuluisaksi tulleen radioidun puheen samana päivänä 25. elokuuta.
– Ranska palaa Pariisiin, kotiinsa. Ranska palaa veressä, mutta periksiantamattomana. Ranska palaa karuista oppivuosista valaistuneena, ja varmempana kuin koskaan siitä, mitkä ovat sen velvollisuudet ja oikeudet, de Gaulle muun muassa lausui.
Sittemmin de Gaulle nousi Ranskan pääministeriksi ja presidentiksi. Hänen gaullismiksi kutsuttu ideologiansa perustuu omanlaiselleen nationalismille, ja sen perinnöstä kilpaillaan Ranskan puoluekentässä yhä.
Voiton juhlinta oli suurinta paraatipäivinä 26. ja 29. elokuuta. Joukot marssivat Pariisin halki väkijoukon hurratessa. Ilmassa oli sodan päättymisen tuntua, vaikka se jatkuikin vielä yli kahdeksan kuukautta.
Voitonriemun seassa oli vihaa saksalaisten kanssa toimineita vastaan, eikä lynkkauksiltakaan vältytty.
Länsiliittoutuneet etenivät pian Saksan maaperälle. Massiivisista liittoutuneiden pommituksista ja onnistuneista operaatioista huolimatta Saksa onnistui viivyttämään tappiotaan toukokuuhun 1945 saakka. Tuolloin maa antautui Neuvostoliiton vallattua pääkaupunki Berliinin.
Ranskassa kuten muuallakin tuomittiin sotarikoksia tehneitä vihollisia samoin kuin oman maan väkeä, jotka olivat tehneet yhteistyötä natsien kanssa.
Esimerkiksi Vichyn Ranskan valtionpäämies marsalkka Philippe Pétainille langetettiin kuolemantuomio, joka tosin muutettiin tämän korkeasta iästä johtuen elinkautiseksi vankeudeksi. Hän kuoli vankeudessa 95-vuotiaana 1951. Kaikkiaan saksalaisten kanssa yhteistyössä toimineita ranskalaisia teloitettiin noin 10 500.