Essee: Ukrainan sodan jälkeen Eurooppa joutuu Nürnbergin testiin
Toisen maailmansodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynti asetti rajat kansainväliselle voimapolitiikalle: hyökkäyssota on aina rikos, samoin rikokset ihmisyyttä vastaan. Natsi-Saksan johtajat maksoivat teoistaan hengellään tai pitkillä vankeustuomioilla. Kun Ukrainan sota jonain päivänä päättyy, Venäjän toimia olisi arvioitava samoilla mittareilla.
Venäjän presidentin Vladimir Putinin vuonna 2021 julkaisema essee Ukrainasta paljasti viimeistään hänen todellisen suhtautumisensa naapurimaahan. Teksti on käytännössä yhtä paljastava dokumentti – “savuava ase” – kuin natsi-Saksan johtajan Adolf Hitlerin vuoden 1937 Hossbachin salainen muistio, jossa määriteltiin tavoitteet hyökkäykselle itään.
Laittoman sodan ja sotarikosten lisäksi Venäjä on rikkonut lukuisia kertoja kansainvälistä oikeutta ja horjuttanut EU:n yhtenäisyyttä hybridivaikuttamisen ja vaalivaikuttamisen keinoin. Nürnbergin syyttäjä Robert H. Jacksonin sanat ovat jälleen ajankohtaiset: “Ilman sotaa ei ole rikoksia.”
Venäjän strateginen epäonnistuminen
Sota ei ole tuonut Venäjälle voittoa. Pian neljän vuoden jälkeen se ei ole saavuttanut keskeisiä tavoitteitaan, kuten Kiovan pikaista valtausta tai Ukrainan hallinnon syrjäyttämistä. Teoriassa oikeudenkäynnissä tulisi olla syytettynä myös Venäjän tukijat – Iran, Kiina ja Pohjois-Korea – mutta todellisuudessa näin ei tule tapahtumaan.
Se kertoo maailman moninapaisuudesta, globalisaatiosta ja yhteisen arvopohjan murenemisesta. Ero Nürnbergin aikaan on huomattava, vaikka Venäjä on yksin syyllinen Ukrainan sotaan.
Mitä tekevät Suomi ja EU sodan jälkeen?
Sodan jälkeinen asetelma tulee olemaan Suomelle vaikea. Avataanko itäraja ja palautetaanko kaupalliset yhteydet, vai pysyykö sulku voimassa vuosia tai jopa vuosikymmeniä? Teoriassa on mahdollista, että Suomen ja Venäjän kerran rapautunut luottamus ei palaudu enää sukupolviin. Valtiojohdon uskottavuudelle kyse on merkittävästä testistä.
On myös syytä pohtia, mitä arvonlisää itärajan avaaminen todella toisi. Venäjän kaksoiskansalaisten intressit eivät voi olla peruste rajojen avaamiselle. Suomalaisyritykset ovat löytäneet uusia markkinoita toisaalta, ja kynnys rakentaa uusia kauppasuhteita itään on korkea.
Tasavallan presidentti Alexander Stubb on puhunut usein arvopohjaisesta realismista tapana lähestyä ulkopolitiikkaa ja kansainvälisiä suhteita. Arvopohjainen realismi kysyy, näemmekö maailman sellaisena kuin se on vai sellaisena kuin haluaisimme sen olevan. Tämä filosofia joutuu koetukselle sodan jälkeisessä maailmassa, jossa liittolaissuhteet ja valta-asetelmat määritellään uudelleen.
EU:n sisällä Unkari ja Slovakia ovat jo vuosia rikkoneet yhteistä rintamaa tukemalla Venäjää poliittisesti. Unkarin parlamenttivaalit keväällä 2026 voivat olla vedenjakaja, jolla on vaikutusta paitsi maan tulevaan linjaan myös koko EU:n uskottavuuteen.
EU:n poliittinen yhtenäisyys on koetuksella myös muualla. Alankomaat, Belgia ja Ranska ovat jatkaneet nesteytetyn maakaasun ostoa Venäjältä ja siten rahoittaneet Putinin sotaa. Koko riippuvaisuussuhde, joka on vuosikymmenten aikana syntynyt, on osoitus sekä kunnianhimottomuudesta että heikosta eurooppalaisesta valtiomiestaidosta.
Jäätyneen konfliktin varjo
Euroopan kannalta ratkaisevaa on, miten Ukrainan sota lopulta päättyy. Koska selkeää voittoa ei todennäköisesti synny, tuleva maailmanjärjestys jää jännitteiseksi ja katkeransuloiseksi. Jäätynyt konflikti Ukrainan ja Venäjän välillä on täysin mahdollinen ja se tarjoaisi Putinille – tai hänen seuraajalleen – välineen pitää kansalaisten huomion vihamielisessä lännessä.
Ulkoisesta, jopa alun perin fiktiivisestä vihollisesta, tehdään propagandan avulla todellinen vihollinen. Näin toimi aikoinaan myös natsi-Saksan propaganda. Putin on ymmärtänyt, kuten natsi-Saksan propagandaministeri Joseph Goebbels aikanaan, että oleellista ei ole mitä kerrotaan vaan kuinka kerrotaan. Valheen toistamisesta tulee lopulta totuus.
Tässä kontekstista on länsimaiden kannalta hyvin vahingollista se, mitä on tapahtunut myös Yhdysvalloissa. Erityisesti Donald Trumpin toisen presidenttikauden käynnistyttyä Yhdysvalloissa on tapahtunut vähintäänkin asteittaista siirtymää autoritaariseen suuntaan.
Korkeimman oikeuden tuomareiden kokoonpanoon vaikuttaminen, tieteen vapauden horjuttaminen ja sananvapauskysymykset eivät edusta vapaan yhteiskunnan henkeä.
Tie totalitarismiin
Amerikkalainen historioitsija Benjamin Carter Hett kuvasi kuusi vuotta sitten julkaistussa teoksessaan Demokratian kuolema – kuinka Hitler nousi valtaan ( WSOY) sitä, kuinka sivistyksen, tieteen ja kulttuurin kehtona tunnettu Saksa ajautui hämmästyttävän nopeasti totalitarismiin.
Maa, joka antoi Euroopalle Goethen, Einsteinin ja Beethovenin sekä Weimarin ajan kulttuurivaikuttajat Fritzin Langen, Thomas Mannin ja Bertolt Brechtin, antoi pian myös natsismin.
Jos tämä oli mahdollista Saksassa, kuinka paljon helpompaa on ohjata venäläistä yhteiskuntaa syvenevään totalitarismiin ja yhä raskaampaan vastakkainasetteluun lännen kanssa?
Tätä kehitystä helpottaa Venäjän nykyinen tilanne, jossa valtio ja yhteiskunta ovat kietoutuneet toisiinsa. Lopullisen sinetin antaa Putinin horjumaton suosio kansalaistensa silmissä. Lisäksi jo kaksi nuorempaa sukupolvea on kasvanut länsivihamielisessä kulttuurissa, jossa historiapolitiikka ja propaganda ovat muovanneet lännestä vihollisen.
Nürnbergin perintö
Varmaa on, että Venäjä jatkaa historian vääristelyä myös tulevaisuudessa. Euroopan ratkaiseva tehtävä on, ettei se itse unohda Nürnbergin opetusta: hyökkäyssota on rikos – myös silloin, kun selkeää voittajaa ei ole.
Juuri siksi Euroopan on pidettävä kiinni Nürnbergin perinnöstä – ettei oikeus ja totuus enää koskaan jää voiman, paljon puhuttujen kaupallisten intressien tai ahneuden jalkoihin.
Pekka Väisänen on valtiotieteilijä yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.
