Essee: Reformivastaisuus on Ranskan ikuinen ongelma
Ranskan yhteiskunnallinen epävakaus ei ole pelkkää hetkellistä levottomuutta, hallitusten heikkoutta tai presidentti Emmanuel Macronin virkakauden seurausta. Sen juuret ulottuvat syvälle maan poliittiseen kulttuuriin ja instituutioiden rakenteisiin.
Luottamuspula rapauttaa yhteiskunnan perustaa
Ranskan politiikan yksi tärkeimmistä tutkimuslaitoksista, CEVIPOF, mittaa säännöllisesti ranskalaisten luottamusta paikallisiin, alueellisiin ja valtiollisiin instituutioihin. Viimeisten vuosikymmenten trendi on ollut selvä: mitä kauemmaksi paikalliselta tasolta edetään, sitä heikompi on kansalaisten luottamus vallankäyttäjiin.
Heikko yhteiskunnallinen luottamus läpäisee Ranskan instituutiot kaikilla tasoilla. Tämä luo maaperän vastakkainasettelulle ja populistiselle politiikalle, jota ruokkii henkilövetoinen vallankäytön ja vaikuttamisen kulttuuri.
Maan politiikka ja poliittinen kulttuuri perustuu yhä selkävoittoihin ja karismaattisten persoonien mittelöihin. Ongelmaa syventää edelleen heikko ja alikehittynyt kolmas sektori. Ranskassa ay-liikkeen rooli on jäänyt olemattoman järjestäytymisasteen takia vaillinaiseksi – huolimatta siitä, kuinka usein se nousee esiin yhteiskunnallisten ongelmien ja protestien yhteydessä.
Ero ranskalaisen poliittisen kulttuurin ja saksalaisen ja pohjoismaisen vastaavan välillä on suuri. Saksassa ja Pohjoismaissa poliittinen kulttuuri on perustunut konsensukseen ja myös ay-liikkeen rooli yhteiskunnallisena varaventtiilinä on ollut perinteisesti rakentava-ei rikkova. Hieman yksinkertaistettuna ranskalaiset ammattiliitot hakevat säännöllisesti konflikteja, kun taas niiden vastinparit pohjoisessa uskovat ja nojautuvat laajan jäsenistön tuomaan neuvotteluvoimaan.
Kaiken edellä mainitun seurauksena Saksan ja Pohjoismaiden kansalaisilla on ollut kuvatun kehityksen ja poliittisen kulttuurin ansioista parempi institutionaalinen luottamus, kuin Ranskassa. Tämä ilmiö koskee niin poliitikkoja, ay-liikettä, mediaa kuin oikeuslaitostakin.
Keskitetty hallintokulttuuri tukahduttaa aloitteellisuuden
Kuninkaan vallasta lähtien Ranska on aina ollut poikkeuksellisen keskitetty valtio. Toisin kuin esimerkiksi Britanniassa, kuninkaan valta oli Ranskassa pitkään jopa absoluuttinen.
Asetelmaa kuvasi lausahdus A deo rex, a rege lex – Jumalalta kuningas, kuninkaalta laki. Kuningas oli Jumalan edustaja maan päällä, ilman juridista vastuuta maallisille toimijoille.
Nykyisen viidennen tasavallan (1958) perusta nojaa puolestaan kenraali Charles de Gaullen luomaan gaullistiseen valtiokäsitykseen. Tässä filosofiassa keskitetty hallinto ja vahva presidentin asema olivat ja ovat edelleen peruslähtökohtia.
Tänä päivänä gaullismin ja keskitetyn hallinnon rooli näkyy selkeästi mm.opetuksessa. Esimerkiksi suurin osa kouluista ovat leimallisesti valtion ylläpitämiä ja hallinnoimia, eivätkä kuntien tai kaupunkien kuten Suomessa. Ranskalainen keskitetty ja hyvin byrokraattinen malli ei rakenna siten luottamusta eikä kannusta paikalliseen vastuunkantoon tai innovointiin.
Ylisääntely ja valtiovetoinen talous ajavat umpisolmuun
Talouden suhteen Ranskassa on ollut vasta aivan viime aikoina kasvava ymmärrys siitä, että valtion rooli ja kontrolli ovat paisuneet liiallisiksi. Viimeisten kyselyjen mukaan jopa virkamiesten määrään oltaisiin valmiita lähtökohtaisesti puuttumaan.
Ennen globalisaation aikakautta maan vahva sääntely- ja suunnitteluperinne yhdessä valtiokapitalistisen politiikan kanssa, tuotti myös menestystä. Ranska kykeni pitkään innovoimaan ja kilpailemaan menestyksekkäästi useilla teollisuuden ja teknologian aloilla.
Hyvänä esimerkkinä ovat Euroopan ensimmäiset luotijunat, jotka halkoivat Ranskaa jo 1970-luvulla, sekä moninaiset saavutukset lentokone- ja avaruusteollisuudessa. Nykymaailmassa ranskalaiset yritykset ovat kuitenkin jääneet auttamatta liian pieniksi amerikkalaisiin ja kiinalaisiin kilpailijoihin verrattuna.
Nobel-palkittu ekonomisti Jean Tirole kuvasi teoksessaan Economics for the Common Good (Princeton University Press) miten Ranskassa on ollut vallalla niin sanottu peukaloitu kapitalistinen järjestelmä (crony capitalism), jolla on myös kiinteä yhteys mainittuun valtiokapitalismiin ja pro-business-ajatteluun.
Tirolen mukaan Crony-järjestelmissä muutamat yritykset käyttävät suhteettoman suurta vaikutusvaltaa taloudellisiin ja poliittisiin päätöksiin. Tämä puolestaan heikentää kilpailun ja innovaatioiden merkitystä, sekä vääristää lopulta markkinoita. Pro-market-markkinatalouden ja avoimen kilpailupolitiikan sijaan ranskalaisessa järjestelmässä keskityttiin pitkään tiettyjen avainalojen menestyksen turvaamiseen.
Ranskassa monet valtion yritykset nauttivatkin pitkään niin poliitikkojen, kuin valtion erityissuojelua. Valtion yritykset saivat pitkään edullisia lainoja ja luottoja, joita yrityksille järjestettiin poliitikkojen toimesta niiden toiminnan ja työpaikkojen turvaamiseksi.
Harjoitettu politiikka johti lopulta yritysten kilpailukykyongelmiin ja lopulta pakkofuusioitumisiin. Näin kävi mm. Ranskan maineikkaalle autoteollisuudelle, joka jäi aikoinaan jälkeen robotisaatiosta johon esimerkiksi japanilainen ja saksalainen autoteollisuus olivat siirtyneet jo paljon aikaisemmin.
Yhteiskuntafilosofisessa mielessä Ranskan edustama usein egalitaristinen ja tasapäistävä ajattelutapa on vienyt maasta ainakin osittain terän yrittämiseltä, kunnianhimolta ja halulta vaurastua. Osittain tämä ilmiö näkyy yritysten halussa kasvaa. Toinen vaihtoehto on ottaa lauseen alku kokonaan pois.
Ranskassa vauraus ei ole koskaan ollut varsinainen hyve, vaan usein epäilyksen alainen asia. Äärimmäisen kireästä verotuksesta huolimatta julkisen talouden ongelmat ovat olleet läsnä 1970-luvun alusta lähtien – tai ehkäpä juuri siksi.
Presidentti Emmanuel Macron on ensimmäisenä presidenttinä pyrkinyt murtamaan tätä valtiokeskeisyyttä ja kulttuurisia ongelmia suhteutettuna työhön, yrittämiseen ja vaurastumiseen. Tahtomattaan tai tarkoituksella Macron on samalla avannut ranskalaisen Pandoran lippaan. Tämän seuraukset ovat nyt nousseet esiin.
Reformivastaisuus on ikuinen ongelma-Ranska on ristiriitojen luvattu maa
Mittavasta sivistysperinteestään huolimatta Ranskassa elää rinnakkain sekä populistinen politiikan viritys että laaja ja syvällinen arvostus filosofiaa, historiaa ja sivistystä kohtaan. Vuosisatojen aikana Ranska on tuottanut suuren joukon filosofeja, tiedemiehiä ja kirjailijoita, joiden merkitys Euroopan sivistysperinteelle – myös Nobelistien muodossa – on kiistaton.
Kuitenkin maa, joka on antanut Euroopalle Louis Pasteurin, Pierre Bourdieun, Curien pariskunnan ja nykyisistä tiedemiehistä Jean Tirolen, Philippe Aghionin ja filosofi Alain Finkielkrautin, on antanut maanosalle myös Jean-Marie Le Penin, Marine Le Penin ja Jean-Luc Mélenchonin kaltaiset demagogiset poliittiset häiriköt.
Jossain mielessä voisi todeta, että Ranska on maa, jossa hulluus ja nerous kohtaavat konkreettisesti kaikkialla ja kaiken aikaa. Paradoksaalisesti viimeksi mainitut ilmiöt kohtaavat usein politiikassa. Kun viime vuosien väkivaltaisia mielenosoituksia on seurannut ulkopuolisin silmin, ristiriita älyllisen perinteen ja mielipuolisen käyttäytymisen välillä ei voisi olla suurempi.
Ranskalaisten DNA:ssa on edelleen vallankumouksen perinne. Tämä asenne ei lopulta johda juuri mihinkään uusiin ja merkittäviin tekoihin – reformeista puhumattakaan. Kuten anglofiiliksi osittain tunnustautunut filosofi Raymond Aron totesi klassikkoteoksessaan L’Opium des intellectuels (Pluriel) ”Ranskalaiset ovat vallankumouksellisia vain puheissaan, tekojen jäädessä toistuvasti vaille suurempaa merkitystä.” Aronille Ranskan vallankumoukset näyttäytyivät usein siis pelkkinä myytteinä. Reformivastaisuus kertoo lopulta myös siitä, että Ranskan poliittinen kulttuuri on viime kädessä hyvin konservatiivinen.
Peili Euroopalle
Kriisiytyneen Ranskan nykytila on peili, jossa myös Eurooppa näkee omat ristiriitansa: rationaalisuuden ja intohimon, vapauden ja pelon, ihanteen ja kyynisyyden. Monessa mielessä koko eurooppalaiseen yhteiskuntamalliin liittyy nyt avoimia kysymyksiä ja suuria taloudellisia haasteita. Tässäkin suhteessa Ranska on peili muulle Euroopalle.
Ongelmallisen pohjavirtauksen sekä Ranskalle että laajemmin Euroopalle muodostaa myös kysymys identiteetistä. Mitä ranskalaisuus ja eurooppalaisuus kaoottisessa maailmassa merkitsevät ja mihin haluamme kansalaisina integroitua ja miksi? Nämä ovat avoimia ja toistaiseksi täysin ratkaisemattomia kysymyksiä.
Ranska ja Eurooppa eivät ole sekasorrossa sattumalta. Kumpikin haluaa edelleen uskoa, että historia on ihmisen tehtävissä. Siinä piilee sekä niiden ongelma että niiden toivo.
Pekka Väisänen on valtiotieteilijä yhteiskuntatieteiden tohtori ja Mission Grey -killan jäsen, joka väitteli vuonna 2022 Ranskan presidentti Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta.
