Essee: Ranskan vahva vasemmistolaisuus on myytti
Ranskan viime kesän parlamenttivaalien tulos näytti ulospäin vasemmiston vaalivoitolta. NFP- (Le Nouveau Front Populaire) vasemmistorintama saavutti vaaleissa tuloksen, jonka myötä puolueen kannattajat ja äänestäjät uskoivat jopa pääministeripaikkaan.
Heti pian vaalien jälkeen käynnistyi kuitenkin erityisesti ranskalaiselle vasemmistolle tyypillinen valtapeli.
Ranskan entinen mahtipuolue sosialistit ovat olleet historiallisesti vähintään kahtiajakautunut poliittinen liike. Keskeinen jakolinja on aina liittynyt asetelmaan markkinataloudesta, johon puoleen vasemmistolaisin siipi on aina tehnyt selkeän pesäeron. Heille tyypillistä on ollut usko valtiovetoisuuteen ja sääntelyyn, jossa kilpailu on rajoitettua ja työmarkkinat säännellyt.
Hivenen mutkat suoristettuna politiikka on ollut säilyttävää ja se on konkretisoitunut usein ajatukseen työpaikkojen pysyvyydestä, joka nykyisessä taloustilanteessa on usein mahdoton ajatus.
Sosialistien toinen puoli, joka historiassa tunnetaan myös ilmiönä Toinen vasemmisto (La deuxième gauche) on suhtautunut markkinatalouteen, kilpailuun ja työmarkkinareformeihin huomattavasti kovan linjan sosialisteja myönteisemmin.
Sosialistien jo 1970-luvulla käynnistynyt jakolinja syveni paradoksaalisesti, kun François Mitterrand nousi valtaan keväällä 1981. Mitterrand aloitti vaalilupaustensa myötä laajan sosialistisen kokeilun, joka päättyi täydelliseen talouden mahalaskuun ja kaaokseen. Julkiset menot ryöstäytyivät täydellisesti hallinnasta ja Ranska ajautui heti Mitterrandin valtakauden aluksi peräti kolmeen devalvaatioon.
Presidentin seikkailupolitiikassa tehtiin lopulta maaliskuussa 1983 ideologinen U-käännös. Talousajattelun linjan muutosta pidettiin yleisesti voittona Toisen vasemmiston edustamalle talousajattelulle.
Toisen vasemmiston edustamaan Mitterrandin vastaiseen oppositioon kuuluivat aikoinaan mm. pääministeriksi myöhemmin nousseet Michel Rocard ja Laurent Fabius, sekä EU:n komission pitkäaikainen puheenjohtaja Jacques Delors. Talouskriisin selättämisessä Delorsin rooli oli erityisen tärkeä. Laajat sosialisoinnit, joiden joukossa oli jopa kuuluisan Rothschildien investoinpankin kansallistaminen peruutettiin ja Ranskan sisäinen tilanne helpottui. Jakolinja sosialistien sisälle jäi joka tapauksessa pysyväksi ilmiöksi.
Mitterrandin valtakaudella sosialistien sisäinen jakolinja konkretisoitui erityisesti presidentin ja Michel Rocardin henkilöihin. Rocard oli aikoinaan monella tapaa kiinnostava poliitikko, josta tuli myös nykyisen presidentin Emmanuel Macronin poliittinen oppi-isä. Harva sosialisti uskalsi haastaa kaksi kautta istuneen Mitterrandin edustamaa politiikkaa, mutta tähän Rocardilla oli kykyä ja jopa poikkeuksellista rohkeutta.
Viimeiseksi jääneessä haastattelussaan kesällä 2016 Michel Rocard kritisoi ankarin sanakääntein Ranskan poliittisen eliitin virheitä viimeisten vuosikymmenten aikana. Entinen pääministeri Rocard arvosteli Ranskan kroonista muutosvastarintaa liittyen esimerkiksi talouden uudistuksiin.
Saksaan verrattuna Ranskan ongelma oli myös politiikan jyrkkä ideologisuus, jolla oli yhteys moniin ranskalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja sisäisiin jännitteisiin. Rocardin haastattelussa oli siten nähtävillä selkeitä viitteitä ja elementtejä ongelmiin, joihin nykyinen presidentti Emmanuel Macron on pyrkinyt valtakaudellaan puuttumaan.
Kuten Rocard, myös Macron on koko virkakautensa ajan pyrkinyt reformoimaan erityisesti Ranskan taloutta ja lähestymään politiikkaa käytännönläheisyys edellä.
Viimeisin merkittävä sosialistien sisäinen välienselvittely nähtiin François Hollanden presidenttikauden loppupuolella. Hollanden loppukauden työmarkkinoihin liittyneet reformit, joita istuva presidentti Emmanuel Macron oli päättäväisesti ajamassa, pirstoi lopulta sosialistit sisäisesti.
Macron kirjoitti vuoden 2017 vaalikirjassaan (Vallankumous) miten sosialistit olivat kyvyttömiä ajamaan puolueena Ranskan kaipaamia reformeja. Tarkemmin sanottuna puolueessa ei ollut lopulta kriisitietoisuutta kohdata ajan keskeisiä ongelmia, kuten ongelmallista liian alhaista työllisyyttä ja heikkoa talouskasvua. Näkemyserojen seurauksena tuleva presidentti jätti lopulta niin ministerin tehtävät, kuin lopulta koko puolueen.
VASEMMISTO ON OLLUT VALLASSA VAIN HARVOIN
Ranskan vasemmistoon perehtynyt kirjailija Jorma Turunen korosti osuvasti teoksessaan Ranskan vasemmiston historia (Into 2019) sitä, miten harvoin lopulta vasemmisto on päässyt Ranskassa valtaan.
Viidennen tasavallan aikana Ranskalla on ollut vain kaksi vasemmistolaista presidenttiä Mitterrand ja Hollande, joista viimeksi mainittu jäi vain yhden kauden valtion päämieheksi. Turusen yksi keskeisimpiä argumentteja liittyy siihen, että Ranska on lopulta konservatiivinen maa, jossa katolisilla arvoilla on merkitystä, ja tämä vie merkittävästi terää vasemmiston laajemmalta kannatukselta.
Toinen kiinnostava piirre liittyy ranskalaiseen ay-liikkeeseen ja sen luonteeseen. Ranskassa työntekijöiden järjestäytymisaste on erittäin alhainen ja jäsenistö, kuten muuallakin Euroopassa hyvin ikääntynyt.
Ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston välinen yhteys ei ole saavuttanut oikeastaan koskaan samanlaista yhteyttä, kuin mikä tilanne on esimerkiksi Saksassa ja Pohjoismaissa. Ranskalainen ay-liike on ollut toiminnassaan myös verrokkimaitaan paljon radikaalimpi. Poliittiset lakot ja protestit ovat olleet usein instrumentteina, kun kulloisiakin istuvan hallituksen reformeja on vastustettu.
CGT-ammattiyhdistysliikkeessä myös kommunistien ja Ranskan kommunistisen puolueen vaikutus (PCF) on ollut niin ikään perinteisesti vahva.
Kun edellä mainittuun lisätään konsensuskulttuurin puuttuminen, sekä edellä mainitut pysyvät ideologiset linjaerot jakolinjoineen, ja usein myös populismiin kurkottava poliittinen kulttuuri, saadaan yhtälö, joka ei ole ranskalaiselle vasemmistolle erityisen edullinen. Sisäiset valtapelit ovat politiikan arkea ja yhtenäisyys löytyy vain määräaikaisella tavalla ja se vaatii yhteisen vihollisen, kuten nyt presidentti Macronin.
RADIKAALI VASEMMISTO REPEILEE – MÉLENCHONIN LÄHTÖLASKENTA KÄYNNISTYY
Kesän parlamenttivaalien jälkeen Ranskan vasemmistossa käytiin jälleen repivää keskustelua yhteisen pääministeriehdokkaan nimestä, ja tämän Presidentti Emmanuel Macron laittoi varmuudella myös tyytyväisenä merkille.
Pyrkikö Macron jopa pääministeripelillään kiihdyttämään eripuraa vasemmiston sisälle, on niin ikään mahdollista. Macronin valittua lopulta pääministeriksi kokeneen Michel Barnierin radikaalivasemmistolaisen Lannistumattoman Ranskan (La France insoumise) sisällä alkoi sisäinen valtataistelu, joka oli itse asiassa käynnistynyt jo edelliselle vaalikaudella.
Puolueen poleeminen ja karismaattinen johtaja Jean-Luc Mélenchon on aiheuttanut jo pitkään persoonallaan ja konflikteihin toistuvasti päättyvällä politiikallaan laajaa eripuraa perustamansa puoleen sisällä.
Ongelmaa on syventänyt paradoksaalisesti kolme vuosikymmentä sosialisteja edustaneen Mélenchonin hyvä vaalimenestys. Lannistumaton Ranska on saavuttanut menestystä niin kaksissa viimeisissä presidentinvaaleissa, kuin viimeksi käydyissä parlamentinvaaleissakin.
Suurinta osaa puolueen äänestäjistä ei ole häirinnyt Mélenchonin antisemitistismi, Etelä-Amerikan diktaattoreita ihannoivat lausunnot tai Putinin politiikkaa myötäilevät poliittiset linjaukset. Erityisen kiinnostavaa on ollut kuitenkin Mélenchonin populistisen politiikan suosio nuorten äänestäjien parissa.
Viimeisten viikkojen aikana on tullut kuitenkin selväksi se, että Lannistumaton Ranska hakee jo uuden sukupolven johtajaa. Ikääntyvä Mélenchon on pian rasite niin puolueen kannatukselle, kuin todelliselle vaikuttamiselle esimerkiksi hallituspuolueena.
Tulevassa monipuoluehallituksessa Lannistumatonta Ranskaa ei varmuudella nähdä. Yhdeksi Mélenchon haastajaksi on jo nyt noussut dokumentaristi François Ruffin, joka on jo julkisesti haastanut Mélenchon edustaman politiikan. Toinen kiinnostava nimi, joka nousee varmuudella jatkossa esiin, on nuori ja lahjakas pariisilainen ekonomisti Lucie Castets, joka nousi esiin jopa vasemmiston yhteisenä pääministeriehdokkaana.
RANSKAN VAHVA VASEMMISTO ON MYYTTI
Ranskan poliittisen historian kontekstissa puolueita syntyy ja kuolee säännöllisin väliajoin. Näin on varmuudella myös jatkossa.
Kiinnostavinta viimeisten vuosikymmenten aikana on ollut se, miten Jean Marie Le Penin perustama Kansallinen liittouma on vakiinnuttanut niin asemansa, kuin jopa kannatuksensa Ranskan sisäpolitiikan ytimessä. Tuskin puolueen perustaja olisi koskaan uskonut, että puolue on jonain päivänä kansalliskokouksen suurin ryhmittymä.
Jos politiikan oikea sivusto on ranskalaisittain jopa rauhoittunut, puolueiden sisäistä repeilyä on jatkossa luvassa erityisesti politiikan vasemmalla kaistalla.
Lannistumaton Ranska voi olla seuraava puolue, jossa henkilö- ja linjaristiriidat hajottavat puolueen useampaan leiriin. Polarisaation aikakaudella Ranskaan voi syntyä myös uusi radikaali vasemmistopuolue Lannistumattoman Ranskan raunioille.
Seuraavat merkittävät vaalit Ranskassa pidetään keväällä 2027 kun maa valitsee Emmanuel Macronille seuraajan.
Edellisissä vuoden 2022 vaaleissa Ranskan vasemmistolla oli ehdolla peräti viisi eri ehdokasta, kun ehdokkaita oli kaiken kaikkiaan yhteensä kaksitoista.
Viime vaalien, mutta erityisesti edellä kuvatussa historiallisessa viitekehyksessä on lähes mahdoton ajatus, että Ranskan vasemmisto löytäisi ja ryhmittyisi yhteisen ehdokkaan taakse.
Klassinen tarina Ranskasta maana, jossa on erityisen vahva vasemmisto on siten enemmän myytti, kuin vallitseva totuus.
Pekka Väisänen on yhteiskuntatieteiden tohtori.
