Anne Kalmari moittii vihreitä turhasta pelon lietsomisesta – “Kansankiihotus on vastuutonta“

Kivijärveläinen kansanedustaja puhuu väsymättä harvaanasuttujen seutujen, lähiruuan ja sen tuottajien puolesta
Henkilö

Kansanedustaja Anne Kalmari on kuin kuka tahansa keskimääräistä rivakampi emäntä kiivetessään huivi päässään ja kumpparit jalassa traktorin koppiin.

Voi hyvin kuvitella, että tämä nainen saa äitienpäivälahjaksi raivaussahan ja siirtää kyläyhdistyksen talkoissa liiterin kokonaisena paikasta toiseen, mutta upottaa myös kätensä häälahjaksi saatuun tiinuun ikivanhan juuren hapattamaa ruistaikinaa vaivaamaan.

Rehupaaleja karjansa ravinnoksi siirtävä kansanedustaja elää todeksi nuoruuden unelmaansa hoitaessaan Kivijärvellä sijaitsevaa kotitilaansa.

Tuotantosuunta on välillä muuttunut, ja viljelijän päivistä ison osan on jo pitkään nielaissut päättäjän työ kaukana kotipelloista, mutta sekään ratkaisu ei ole alkuperäisestä harhaan nakannut.

Eduskunnassa Kalmari puurtaa suomalaisten ruuantuottajien, harvaanasuttujen seutujen sekä suomalaisen metsän hyväksi. Varmistaa omalta osaltaan, että muidenkin unelma kotitilan hoitamisesta ja maalla asumisesta voisi toteutua Suomessa.

Vaikuttamisessa on hänen mukaansa usein kyse pienistä asioista, jotka kuitenkin ovat kohteilleen satojen tuhansien arvoisia. Kansanedustaja iloitsee siitä, että norminpurulla on tällä vaalikaudella saatu useampikin epäkohta oikaistuksi.

Hän ottaa esimerkiksi pienteurastamot. Aiemmin laki edellytti hallien olevan niin isoja, että ruhot mahtuvat roikkumaan kokonaisina. Nyt ne saa paloitella osiin.

– Olen saanut paljon viestejä siitä, miten iso asia se on.

(Kuva: Maria Seppälä)

Kalmari syntyi aika lailla tasan viisikymmentä vuotta sitten vaatimattomiin oloihin pienviljelijätilan kuopukseksi. Kotitalon nurkat jäätyivät talvisin kovilla pakkasilla. Tunnelma oli kuitenkin lämmin.

Vanhemmat opettivat tekemään töitä, arvostamaan kotiseutua ja isänmaata. Pienen kammarin hiljaisuudessa ristittiin iltaisin kädet.

Lehtolan pirtistä Kalmariin juurtui arvomaailma, joka on kantanut tähän saakka.

Pöytään on katettu äidin reseptillä tehtyjä pikkuleipiä. Niitä Kalmari leipoi siskonsa kanssa äidin hautajaisiin. Tuntui hyvältä järjestää juhlaa yhdessä, muotoilla suru näkyväksi.

Äidin poismeno vei kansanedustajan syviin aatoksiin.

– Sitä käy läpi kaikki asiat. Pohtii, miten tähän on tultu, mitä on äidiltä saanut ja mitä on itse pystynyt toisille antamaan, Kalmari sanoo.

Konkreettinen pysäytys oli otsikoihinkin noussut kaatuminen eduskuntatalon pihalla. Jalka oli paketissa monta viikkoa.

Vaikeuksien hetkellä on kuitenkin saanut huomata, että ystävät seisovat rinnalla.

– Mielessä on käynyt Mielenterveysseuran puheenjohtajan Pirkko Lahden elämänohje: jokaisen pitäisi elämässään huolehtia, että on arkunkantajat, Kalmari kertoo.

Isojen asioiden edessä on tullut mietittyä ajankäyttöäkin.

– Päätin olla lähtemättä ehdolle maakuntavaaleihin. Rakastan työtäni, mutta koen, että tässä vaiheessa on oltava elämässä muutakin. Haluan pitää enemmän yhteyttä ystäviini.

Keskustassa Kalmaria viehättää yhdessä tekemisen henki. Sellaisen hän soisi leviävän kaikkeen politiikkaan pelon lietsomisen sijaan.

– Muun muassa vihreät luovat tällaisia mielikuvia esimerkiksi sotesta ja saavat ihmiset tuntemaan olonsa turvattomaksi. Sitten annetaan ymmärtää, että me estämme tämän homman.

Metsähallituslainsäädäntöä luotaessa saatiin Kalmarin mukaan 200 000 ihmistä uskomaan, että metsät myydään ulkomaisille sijoittajille ja jokamiehenoikeudet jäävät historiaan. Tosiasiassa valtio on enemmän ostanut kuin myynyt metsää.

– Tällainen kansankiihotus on vastuutonta, Kalmari tuhahtaa.

Asioista pitää puhua niin kauan, että alkaa itseä oksettaa.

Poliitikkona Kalmari on ehkä ennen kaikkea tullut tunnetuksi lähiruuan puolestapuhujana. Välillä on kuulemma tuntunut, ettei asiasta ole mitään uutta sanottavaa.

– Olen luottanut Mari Kiviniemen neuvoon, jonka mukaan asioista pitää puhua niin kauan, että alkaa itseä oksettaa.

Se kannustaa, että nykyään lähiruoka kiinnostaa kaikkia. Aihe tulee pääkaupunkiseudullakin vastaan.

Kalmarin panos lähiruuan eteen on huomattu. Hän on saanut muun muassa Suomen keittiömestareiden kunniakirjan suomalaisen ruuan hyväksi tekemästään työstä.

– Tuli hyvä mieli. Toivon, että kun aikani puhun maaseudun puolesta, tapahtuu samanlainen yleinen herääminen.

Siinä tosin riittää vielä urakkaa, sillä tällä hetkellä vastakkainasettelu tuntuu vain syvenevän.

Kalmari on päättänyt olla lähtemättä mukaan provosointeihin, mutta pyrkii tunkemaan itsensä puhumaan asiasta paikkoihin, joissa ajatellaan eri tavalla.

Usein käsitykset ovat varsin ahdasmielisiä. Kaupunkiin maalta lähteneet eivät esimerkiksi osaa arvostaa sitä, että maaseutukunnissa pidetään huolta heidän ikääntyvistä vanhemmistaan.

Tai ei noteerata sitä, että Helsinkiin tulee kolmen miljardin euron rahavirrat valtion työpaikoista.

– Kyllä se vaikuttaa taloudelliseen tilanteeseen. Monissa kunnissa ei ole yhtään valtion työpaikkaa, Kalmari huomauttaa.

Häntä kummastuttaa, että jos maakuntiin rakennetaan tietoverkkoa tai kunnostetaan teitä, se on almu, mutta jos pääkaupunkiseudulle tehdään rataa, se on koko maata kehittävä juttu.

– Haluaisin ihmisten ymmärtävän, että nämä kaikki ovat tärkeitä.

Kalmari ei malta olla vielä muistuttamatta, että iso osa pääkaupunkiseudun menestyksestä kumpuaa ihmisten, virkojen ja isojen yritysten pääkonttoreiden pakkautumisesta sinne.

– MetsäGroupin yhteisövero menee Espooseen, vaikka Äänekoskella on miljarditehdas. Eikä senkään tuotantoa syntyisi, ellei metsiä hoidettaisi.

(Kuva: Maria Seppälä)

Sähköiset yhteydet toisaalta ovat tehneet maailman pieneksi. Bisnestä voi pyörittää yhtä hyvin syrjäperältä kuin miljoonakaupungin sykkeestäkin.

Kalmari kiittelee Anne Berneriä (kesk.), joka on tehnyt töitä laajakaistan ulottamiseksi koko maahan.

– Bitin ja rekan pitää pystyä kulkemaan, jotta eri puolilla Suomea ollaan tasa-arvoisessa asemassa, Kalmari linjaa.

Hän uskoo näin löytyvän ratkaisuja myös peruspalveluiden ja koulutuksen parempaan järjestämiseen.

– Keskustassa on käytävä keskustelua siitä, miten voidaan säilyttää toisen asteen koulutusta alueilla ja turvata jokaiselle välttämättömät lähipalvelut.

Esimerkiksi jaksottamalla lukiossa kielten aloitusvuosia, järjestämällä verkko-opetusta tai yhdistämällä ammattikoulujen ja lukioiden opettajia voidaan lisätä vaihtoehtoja myös maaseutukouluissa.

– Ratkaisu ei ole keskittäminen, vaan mahdollisuuksien luominen, Kalmari painottaa.

Haastattelua edeltävällä viikolla Kalmari on ollut työmatkalla Keski-Euroopassa. Siellä hän on vääntänyt rautalangasta suomalaisen metsänkäytön periaatteita.

Selittänyt, että jos Suomessa kaataa yhden puun, sen tilalle on istutettava kaksi. Metsät kasvavat koko ajan enemmän kuin niitä käytetään.

– Euroopassa on paljon tehtävää, jotta saadaan hyväksytettyä kestävä metsien käyttö, kansanedustaja huokaa.

Hänestä on kauheaa, että Suomen kansanedustajistakin osa haluaa museoida metsät.

– Se on omaan kuppiin pissimistä. Metsänhakkuu Suomessa ei ole sama asian kuin Amazonin vetäminen sileäksi.

Metsä on Kalmarille rakas paikka. Koko perhe marjastaa ja sienestää.

Keittiössä kantarellipurkit ovat ojennuksessa ja niissä näyttäisi riittävän herkkua seuraavaan satoon saakka. Savuporo-kantarellipitsa on kahville töittensä lomassa piipahtavan Riku-puolison bravuuri.

– Keksin idean ennen Kotipizzaa, hän myhäilee.

Pariskunta on pitänyt yhtä lukioajoista saakka. 30 vuotta ovat opettaneet tuntemaan toista hyvin. Ymmärtämään senkin, että välillä väsyttää ja on huono päivä.

– Voi kun nuoret tajuaisivat, että jokaisen kanssa tulee arki ja sitten voi taas tulla erityisen ihania hetkiä, Kalmari huokaa.

Hän antaa Rikulleen tunnustuksen siitä, että kotikenttä on pelannut äidin ollessa leivänhaussa muualla. Mies on hoitanut ruuanlaitot ja lastenkasvatuksen siinä missä korvapuustien leipomisen ja maatilan työt.

– Kyllähän se välillä vähän syökin, kun lapset soittavat isälleen kysyäkseen, miten jotakin ruokaa valmistetaan, Kalmari nauraa, mutta katsoo puolisoaan yhtä lämpimästi kuin Meghan Markle prinssiään alttarilla.

Oli se kova paikka luopua lehmistä.

Lopuksi Kalmari haluaa näyttää paikan, josta lähti maailmalle. Niityllä komea Highland-lihakarja öllöttää rauhallisena.

– Lehtolan pojat ovat tulleet rinteeseen pötköttämään, Kalmari hymähtää.

Hän rapisuttaa rehua ämpärissään. Laiskasti turrikkaat vaeltavat tervehtimään emäntäänsä.

– Oli se kova paikka luopua lehmistä Rikun allergian vuoksi, Kalmari herkistyy vieläkin.

Sitten hän antaa katseensa kiertää tuttuja tanhuvia.

– Täällä sielu lepää. Lapsuusmuistoista ammennan voimaa.

Illalla emäntä riisuu navettahaalarin ja vetää mekon niskaansa, painuu valtuustoon. Seuraavana päivänä on jo eduskunnan vuoro.

Kotikylä rauhoittaa, mutta sen ilmapiiri askareineen auttaa myös pysymään kiinni todellisuudessa. Muistamaan, mikä on tärkeää.

Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 1.6. Lehden voi tilata täältä .