Koulun pihalla saatu mustelma ei parane koskaan
Muistan, kun linja-autossa tuntemattomat tuntuivat tuijottavan ilkeästi.
Kaupassa käydessäni koin, että ikäiseni lapset supattelivat nähdessään minut. Ajattelin, että kohtaamani ihmiset pitivät minua äärettömän ärsyttävänä ja rumana tyttönä.
Nämä olivat harhaluuloja, mutta ne vaivasivat minua pitkään. Kiusaamisen varjo seurasi kannoillani muuallakin kuin koulun pihalla.
Koulussa kaveriporukan päivittäinen ulkopuolelle jättäminen, salailu ja huutelu jättivät arpia.
”Päättäjän lellipentu”, ”oinaan panema” ja ”lespotukka”. Olin erilainen lapsi. Tein mieluummin käsitöitä kuin katsoin elokuvia. Kuuntelin 70-luvun musiikkia, en räppäri Petri Nygårdia. Ja yläasteella minulla oli lyhyet hiukset.
Sanavalmiina ja rohkeana sain huutelijat vaikenemaan, mutta silloin kiusaaminen vain muutti muotoaan ja vaihtoi paikkaa.
Mannerheimin Lastensuojeluliiton mukaan joka kymmenes lapsi kokee säännöllisesti kiusaamista.
Suomen kaikki kouluampujat ovat olleet kiusattuja ja syrjäytyneitä. Kiusattu ihminen ei välttämättä koskaan sopeudu normaaliin yhteiskuntaan ja työelämään.
Joka tapauksessa kiusaaminen jättää traumat. Koulukiusaaminen ei siis ole vain kiusatun ongelma, vaan koko yhteiskunnan.
Ketään ei voi pakottaa olemaan ystävä toiselle, mutta käytöstapojen pitää tulla kotoa. Selän takana pahan puhuminen ei ole ok, netissä toisen haukkuminen ei ole ok.
Mallia otetaan usein vanhemmista. Miten muuten luokkalaiseni olisivat osanneet haukkua minua kuntapäättäjänä toimineen isäni takia?
Usein myös kiusaava lapsi oirehtii jostakin. Purkamalla pahan olon toiseen ihmiseen hän tekee karhunpalveluksen kummallekin – sekä itselleen että kiusatulle.
Koulukiusaaminen ei lopu koskaan, jos emme tunnusta sitä tosiasiaa, että me kaikki tunnemme jonkun, joka on kiusannut ja jonkun, jota on kiusattu. Ja tärkeintä on muistaa, että sinunkin rakas lapsesi voi olla kiusaaja. Kuka vain voi olla.
Jokaisen koululaisen tilanne pitäisi käydä läpi vuosittain: kiusaamisesta kertomista ei voi jättää vain lapsen tai nuoren itsensä vastuulle. Pelkkä opettajan selässä komeileva KiVa koulu -logo ei estä kiusaamista.
Miksi pakollinen kiusaamisen seulonta jää kouluissa vain terveyskyselyiden varaan? Silloin esimerkiksi kolmannella, kuudennella ja seitsemännellä luokalla kiusaamistilanteen kartoittaminen ei ole pakollista.
Koulukiusaamisesta pitää tehdä loppu heti, kun sitä havaitaan. ”Kyllä se siitä” -hyssyttely ei riitä.
Kun koulussa nakataan jäisellä lumipallolla naamaan, ei klassinen lausahdus “rakkaudesta se hevonenkin potkii” lievitä särkyä tai paranna mustelmaa.
Enää ympärilläni olevat ihmiset eivät inhoa minua. Huonoista kokemuksista on jo niin paljon aikaa. Silti minun on edelleen vaikea luottaa ikäisiini naisiin. Lisäksi tätinä huolehdin leijonan tavoin vanhempien sisarusteni alakouluikäisten lasten ystävyyssuhteista.
Sellainen on koulukiusaamisen leima. Ja se on osa minua lopun ikääni.
