Toimittajalta | Ruotsia piinaa yhä kiusallinen häpeäpilkku, johon vastaus on aina sama: "Vi vet inte"
Kuka ampui kaksi laukausta Tukholman Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmassa pimeänä iltana 28. helmikuuta 1986?
Se on kysymys, joka on piinannut Ruotsia jo 40 vuoden ajan. Pääministeri Olof Palmen murhasta tulee lauantaina kuluneeksi taas yksi vuosikymmen.
Eikä kysymys piinaa vain Ruotsia: Palmen murhamysteeriä on halki vuosien seurattu tiiviisti myös Suomessa ja maailmalla. Muun muassa brittiläinen The Times omisti vuosipäivälle perjantaina oman artikkelinsa.
Mutta kuka oli hän, joka ampui? Se kysymys palaa pöytään aina uudestaan ja uudestaan. Ja aina uudestaan ja uudestaan vastaus on sama: Vi vet inte.
On kiusallista todeta, ettei asiasta pohjimmiltaan tiedetä tänään sen enempää kuin ampumista seuraavana päivänä, kuten ruotsalainen toimittaja Gunnar Wall tiivisti The Timesin haastattelussa.
Se on trauma, joka ei jätä Ruotsia rauhaan edelleenkään. Jättääkö kenties koskaan?
Perusasioista ei ole epäselvyyttä tai erimielisyyttä.
Palme oli murhailtana elokuvateatterissa vaimonsa Lisbeth Palmen kanssa. Siellä pyöri komediaelokuva Bröderna Mozart eli Mozartin veljekset.
Henkivartijaa Palmen pariskunnalla ei tuona iltana ollut mukana.
Pian sen jälkeen, kun pariskunta oli lähtenyt Grand Cinema -elokuvateatterista, joku lähestyi Palmea takaapäin ja ampui. Kello oli 23.21. Toinen luodeista raapaisi Lisbeth Palmea.
Ampuja pakeni juosten Sveavägeniä pitkin portaille, jotka johtivat ylös Malmskillnadsgatanille ja yhä edelleen David Bagares gatalle. Sitten hän katosi, ja niin katosivat myös kaikki muut jäljet.
Palme todettiin kuolleeksi sairaalassa seuraavan vuorokauden puolella kello 00:06.
Kaikki mitä tapahtui sen jälkeen, on ruotsalaisen yhteiskunnan häpeäpilkku.
Tukholman kadulle oli ammuttu maan pääministeri, mutta siitä huolimatta poliisin tutkinta oli alusta alkaen monella tavalla hyvin amatöörimäistä. Murhapaikkaa ei muun muassa eristetty kunnolla.
Paukkuja tutkintaan kyllä laitettiin. Haastatteluja kertyi tuhansia tunteja, kansioita kertyi satoja metrejä, tiedostoihin tallentui loppumattomasti tietoja, veronmaksajien rahaa paloi.
Tuli villejä tutkintalinjoja kurdijärjestö PKK:sta Etelä-Afrikan aparheid-hallintoon ja ruotsalaisiin äärioikeistolaisiin ryhmiin. Tuli myös Chris Petterssonin oikeudenkäynti.
Lopputulos: täysi nolla.
Kuutisen vuotta sitten poliisilla piti olla suurta kerrottavaa. Kenties murha-ase? Ehkä jotain konkreettista tietoa murhaajasta?
Sellaista ei kuitenkaan tullut. Tuli tieto, että niin kutsuttu Skandia-mies eli Stig Engström oli ”melko suurella todennäköisyydellä” Palmen murhaaja.
Mitään vedenpitäviä todisteita häntä vastaan ei kuultu. Poliisi päätti lopettaa tutkinnan, koska Engström oli jo kuollut.
Sen toivottiin laittavan asialle eräänlaisen päätepisteen. Haavojen on aika parantua, totesi silloinen pääministeri Stefan Löfven tuolloin.
Mutta ei tullut päätepistettä eikä haavojen arpeutumista.
Viime syksynä pääsyyttäjä Lennart Guné totesi, että Engströmin nimeäminen murhaajaksi oli väärin. Näyttöjä ei ollut tarpeeksi.
Gunén mukaan murhatutkintaa ei kuitenkaan ole syytä enää avata, vaikka sitä oli Ruotsissa vaadittu aktiivisesti.
Neljäkymmentä vuotta myöhemmin Palmen tapaus on yhä mysteeri.
Siitä on kasvanut tarina, omiin sfääreihinsä ulottuva jännityskertomus, jota ruokkivat ihmisten viehtymys dekkareihin ja avointen rikosten selvittämiseen sekä se, että Palme oli pääministeri.
Sitä ruokkii myös nostalgia. Palmen murha on monesti nähty hetkenä, joka rikkoi ruotsalaisen kansankodin. Viattomuuden aika loppui, turvallisuuden tunne meni Pohjolassa rikki.
Ehkä siinä piilee syynsä sille, miksi tapauksella on edelleen väliä.
Palmen murhassa on pohjimmiltaan kyse ihmisten luottamuksesta yhteiskuntaan. Jokin siitä mureni Sveavägenin ja Tunnelgatanin kulmaan tuona helmikuisena iltana.
Eikä se ole palautunut ennalleen vieläkään.
Kun ihmiset eivät luota poliisin ja viranomaisten kykyyn ratkaista asiaa, yrittävät he tehdä sitä itse. Tapaus elää omaa villiä elämäänsä loppumattomissa some-keskusteluissa ja netin syövereissä.
Epäselväksi jäänyt Palmen murha jäytää koko kansankotia. Se on kuin avoin haava, joka ei lakkaa vuotamasta.
On kuitenkin myönnettävä, että aikaakin on kulunut.
Ruotsissa elää yhä valtavasti niitä, jotka muistavat tapauksen tarkasti, mutta yhä enemmän ja enemmän on aikuisikään ehtineitä ruotsalaisia, jotka ovat syntyneet vasta murhan jälkeen.
Heille henkilöön nimeltä Palme ei välttämättä liity enää sen kummempaa tunnesidettä.
Murha ei vanhene koskaan ja sen selvittäminen on aina tärkeää. Ehkä hiljalleen on kuitenkin aika hyväksyä se, että varman syyllisen löytäminen alkaa olla hyvin epätodennäköistä.
Muistot Palmesta ja murhahetkestä haalistuvat. Tapauksesta tulee yksi menneisyyden kiintopiste, johon kiteytyy paljon sellaista yhteiskunnallista muutosta, joka olisi tapahtunut joka tapauksessa.