Kauppa ei arvosta kotimaista
Vuodesta toiseen tuontiperuna ja -vihannekset ovat kaupan keskusliikkeille tärkeämpiä kuin kotimaiset tuoreet satokauden tuotteet.
Markkinat niiden osalta on pilattu sekä kaupan harjoittamalla hinnoittelulla että tiukemmilla laatuvaatimuksilla tuontiin verrattuna.
Luonnonvarakeskuksen Jyrki Niemi pohti Ylellä 5. elokuuta, miten Etelä-Euroopan kuivuus voi nostaa myös Suomessa sieltä tuotavien tuotteiden hintoja.
Suomalaisille tuottajille vastaus kaupan taholta on jyrkkä ei hintojen nostohaaveille, vaikka tuotantokustannukset nousevat.
Miksi kauppa arvostaa tuontia enemmän kuin kotimaisia tuotteita?
Kun kotimaisen salaatin hinta on jopa yli viisinkertainen kuluttajalle kuin siitä maksettu hinta tuottajalle, se ei kerro kotimaisen arvostuksesta. Se kertoo ahneudesta.
Kesästä toiseen tapahtuva varhaisperunakauppa kertoo koko kuvan kaupan keskusliikkeiden toiminnasta. Tarina menee kutakuinkin seuraavasti.
Kaupalla on varastossa tuontiperunaa, joka pitää saada myytyä. Tuontiperuna on yleensä ylijäämälaatua, joka ei ole kotimaassaan mahtunut markkinoille. Eli se on polkuhinnoiteltua ja laadultaan mitä sattuu.
Kauppa nostaa kotimaisen perunan hintaa ja tämän myötä kotimaisen perunan kysyntä saadaan laskemaan, kun kauppa ohjaa kuluttajia ostamaan halvempaa tuontiperunaa
Kauppa laskee kotimaisen perunan tuottajahintaa samaan aikaan, jolloin kaupan kate myytyä kiloa kohti nousee eli rahaa tulee jopa enemmän myymällä vähemmän.
Lopputulos on, että kauppa tekee tiliä ja suomalainen perunanviljelijä on sen maksaja.
Ja sama pätee tuotteessa kuin tuotteessa, minkä kaupan keskusliikkeet tietävät ja hyödyntävät aina, kun mahdollista. Sillä ei ole kaupalle väliä, loppuuko tämän myötä kotimaisen ruuan tuottajat.
Ja ikävä kyllä myös maataloudelle ohjattavat ja kuuluvat tukieurot siirtyvät käytännössä kaupan keskusliikkeiden ja elintarviketeollisuuden taskuihin.
Viljelijän ne voivat hetkellisesti auttaa vaikeimman ylin, mutta rakenteellinen rosvous elintarvikeketjussa jatkuu.
Suomalaisessa elintarvikeketjussa on nimittäin rahaa aivan riittävästi siihen, että kaikki siinä voisivat pärjätä. Se raha vain kumuloituu S- ja K-ryhmän sekä Lidlin tileille.
Tämän mahdollistaa kaupan keskittyminen, olematon ruokakaupan kilpailu verrattuna käytännössä kutakuinkin mihin tahansa muuhun maahan maailmassa ja pahimpana kaikista paha asenneongelma kaupan keskusliikkeissä.
Ja lopuksi, suomalaisen maatalouden sijaan huolta tulee kantaa enemmän heistä, jotka sitä harjoittavat – suomalaisista maatalousyrittäjistä. Jos he voivat hyvin, myös maataloudellamme ja sen myöstä suomalaisella ruualla on mahdollisuuksia pärjätä.