Pirullisen ainutkertaisen elämän pohdintaa
Isäni täytti keväällä 80 vuotta, samaisena päivänä Ruotsin kuningas Kaarle Kustaan kanssa. Äitini täyttää joulukuussa 79 vuotta ja rakas tätini, isäni isosisko, on jo 87-vuotias, syntynyt kevättalvella 1939.
Heidän elämänsä on vääjäämättä ehtoopuolella. Silti he löytävät jokaisesta päivästä iloa. Heillä on harrastuksia ja ystäviä, ja tänäkin kesänä he reissasivat kolmistaan Kuhmon kamarimusiikkifestivaaleille, majoittuivat Airbnb-asunnossa ja nauttivat upeista konserteista täysin rinnoin.
Heidän kanssaan jutellessani ilmassa on kuitenkin aina häivähdys surua. Heidän mielestään vanheneminen on pirullista, kun mieli tahtoisi enemmän kuin kroppa antaa jaksaa.
He surevat sitä, että elämää on vähemmän edessä kuin takana, mutta eivät silti lannistu. He tekevät tietoisen valinnan tehdä jokaisesta päivästään siihen hetkeen parhaan mahdollisen.
Tämä on pohdituttanut minua kuluneena kesänä. Maailma ympärillämme on rauhaton ja ennalta-arvaamaton, eikä meidän taloustilanteemme tai yhteiskuntamme tarjoa aina helppoja lähtökohtia.
Silti tuntuu, että me sodan ja jälleenrakentamisen jälkeen syntyneet sukupolvet olemme jotenkin menettäneet käsityksen todellisuudesta. Tässä nykyisessä, itsekkyyttä ihannoivassa maailmassa käperrymme aivan liian helposti omiin huoliimme ja oman elämämme kurjuuteen.
Pyöritämme omia synkkiä kelojamme näkemättä sitä kaikkea hyvää, mitä ympärillämme kuitenkin on, asioita, jotka ovat monelle maailmassa pelkkää unelmaa, kuten puhdas juomavesi tai suhteellisen turvallinen yhteiskunta.
Ei sodan jälkeistä Suomeakaan rakennettu laakereilla lepäämällä ja synkistelemällä. Silloin oli todellinen hätä ja puute, mutta vaikeudet kohdattiin sitkeydellä. Elämä muuttuu murehtimalla vain synkemmäksi. Moni asia on lopulta kiinni omasta asenteesta.
En tarkoita, etteikö vaikeuksia saisi olla tai niistä saisi puhua. Jos elämä olisikin vain yhtä hymyä, ei hymykään tuntuisi enää hymyltä.
Mutta meillä on vain ja ainoastaan yksi arvokas elämä. Sitä ei kannata hukata murehtimiseen, vaan jokaisesta päivästä tulisi löytää jotain hyvää, oli se sitten pieni kohtaaminen, katse, luonnon kauneus tai ikkunaan piirtyvä sadepisara.
Mennään siis rohkeasti eteenpäin ja otetaan elämä vastaan sellaisena kuin se tulee, valoineen ja varjoineen. Juuri edesmenneen Dolly Partonin viisailla sanoilla: ”Jos haluaa nauttia sateenkaaresta, täytyy ensin kestää sade.”
Eletään enemmän ja valitetaan vähemmän. Ikinä kun et voi tietää, onko elämää enemmän edessä vai jo takana.