Liharaivo leviää
Keskustan eduskuntaryhmän nuorehkot toivot Petri Honkonen ja Tuomas Kettunen julkaisivat tällä viikolla räväkän ulostulon, valmiina keräämään klikkauksia, katselukertoja, ihmisten huomiota:
SOSIALISTI-JUUSO VIE LIHAN LAPSEN SUUSTA
Tai jotain sellaista siellä luki. En halua kouluttaa algoritmiani tällaiseen sisältöön saati kannustaa siihen, että muita ihmisiä kannattaisi tällaisten juttujen ääreen ohjata. Postaus löytyy netistä, jos jotakuta kiinnostaa.
Suoraan sanoen: olen väsynyt. Olen väsynyt siihen, että keskusta on ohjelmatasolla tolkullinen ja tutkittuun tietoon tekemisensä perustuva, yhteenkokoava voima. Mutta käytännössä keskustan julkinen tekeminen on liian usein töräytyksiä, jatkuvaa öyhötystä ja uhoa.
Olen itse sekasyöjä. En mitenkään ylpeästi, mutta olen kuitenkin. Syön lihaa, käytän maitotuotteita. Sanotaan nyt se tähän alkuun, ettei pääse syntymään vääriä oletuksia.
Ruoka on äärimmäisen henkilökohtainen asia, jokainen meistä käyttää merkittävän osan päivästään ruoan ajattelemiseen ja sen nauttimiseen. Ruokavaliosta riippumatta liian moni suomalainen käyttää päivittäin aikaa miettien, mistä sitä saisi ruokaa itselle ja lapsilleen – ja vielä riittävästi ja ravitsevaa sellaista.
Ruoka, ruokaturva ja huoltovarmuus ovat samaan aikaan sekä äärimmäisen arkisia että äärimmäisen poliittisia kysymyksiä.
Ruuan ja ruuantuotannon suurta poliittista merkitystä vasten on äärimmäisen vaikea ymmärtää, miksi olemme tällä tiellä. Jokainen meistä arkijärjellään ymmärtää, että elämme yltäkylläisyyden ja kohtuuttomuuden aikaa: liikaa lihaa, liikaa sokeria, liikaa alkoholia. Kysykää keneltä tahansa lääkäriltä, jos ette minua usko.
Miksi asiantuntijoiden huolella ja tutkimukseen perustuen laatimat ravintosuositukset ja sen pohjalta virkatyönä tehdyt ministeriön toimenpideohjelma ovat saatanasta, vaikka toisaalta vannomme uskoamme tieteen alttarilla? Koska kotimaisuus. Puhdas kotimainen ruoka.
Minulla on paljon rakkautta suomalaista ruoantuotantoa ja tuottajia kohtaan. Tämä rakkaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö totuutta saisi sanoa.
Sekasyöjyyteni lisäksi olen myös maitotilan tyttö. Olen varttunut maitotilalla, tiedän mitä tuottajan arki on, tai ainakin oli.
Oma lapsuuteni 20 vuotta sitten alle 25 lypsävän luomutilalla Vihdissä on varmasti hyvin kaukana siitä, mikä on maidontuotannon todellisuus tänä päivänä. Tilojen määrä on vähentynyt ja koko on kasvanut.
Ei tarvitse olla mikään Ylen Maitotyttö todetakseen, että minun kokemukseni alasta ei varmasti vastaa nykytilaa tai totuutta. Voin silti sanoa, että minulla on paljon rakkautta suomalaista ruoantuotantoa ja tuottajia kohtaan.
Tämä rakkaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö totuutta saisi sanoa: suomalainen nurminauta ei ole brasilialaisen tehotuotetun härän kaltainen ilmastorikos, mutta siitä huolimatta lihansyönti on kasvissyöntiin verrattuna yksiselitteisesti monin verroin ympäristöä ja ihmisen elimistöä enemmän rasittavaa. Eikä edes aleta puhua etiikasta tai eläinten oikeuksista.
Keskusta kokee olevansa ainoa puolue, joka seisoo aidosti suomalaisen maatalouden puolella. Politrukki minussa ihmettelee, että miten MTK on ollut näin tyytyväinen ja hiljaa tämän hallituksen aikaan, jos näin on?
Keskustan ollessa hallituksessa maanviljelijöillä on aina ollut ennätyskuivaa tai ennätysmärkää. Tarvitaan paketti – vähintään Makeran pääomittamiseen!
Kokoomusjohtoisen hallituksen aikaan poliittinen mikroilmasto ja viljelijän tarpeet näyttävät olevan toisenlaiset.
Jos haluamme olla viljelijöiden puolella, uskoa tieteeseen ja sitoutua puolueellemme perinteisiin kohtuullisuuden ja kestävyyden arvoihin, tulisi meidän öyhöttämisen sijaan etsiä ratkaisuja tulevaisuuden ruokaturvan vahvistamiseksi ja kotimaisen ruuantuotannon turvaamiseksi tästä kontekstista käsin.
Tätä odotellessa, tarratkaamme grillitassuihimme kuin henkemme riippuisi siitä.