Pandemian hallitseminen vuonna 1831
Olen perinteiseen tapaani harrastanut suven ratoksi paikallishistoriaa. Kerran toisensa jälkeen hämmästyn, miten vähän on uutta auringon alla. Sote-uudistuksen ja koronapandemian aikaan on valaisevaa lukea, kuinka uhkaavaa kulkutautia hallittiin 190 vuotta sitten.
Kemiönsaaren menneisyydestä kertovassa teoksessa ”Fångster i tidens ström” (Hembygdsforskare i Kimitobygden 2020) kuvataan vuoden 1831 koleraepidemiaan varautumista Kemiön pitäjässä. Ennen vuoden 1875 kuntalakia paikallishallinnosta vastasivat pääosin seurakunnat. Ennakoivat toimet koronan varalta näyttävät olleen hyvässä hoidossa:
”Vuoden 1831 heinäkuun 31. päivänä kokoontuivat Kemiön emäkirkon seurakunnan jäsenet jumalanpalveluksen päätyttyä kuoriin päättämään lääkkeiden hankkimisesta koleraa vastaan. Päätettiin ottaa kirkon kassasta laina lääkkeiden hankkimista varten.”
Kaksi viikkoa myöhemmin pidettiin kirkossa uusi kokous, jossa päätettiin pöytäkirjan mukaan seuraavaa:
”Siinä kylässä, jossa tautia mahdollisesti havaitaan, tulee heti varata jokin syrjäinen tila, jossa sairaita äärimmäisellä huolella hoidetaan, varakkaampia omaistensa ja köyhempiä jonkun vähiten vaativien, lautamiesten hyväksymien hoitajien toimesta.”
Köyhempien sairastuneiden hoidosta koituvat kustannukset päätettiin talonomistajien sopimuksella kattaa talojen manttaalimäärän mukaisilla maksuosuuksilla.
Pöytäkirjaan merkittiin myös valitusoikeus: ”Mahdollisesta tyytymättömyydestä päätökseen tulee ilmoittaa kolmen viikon kuluessa maaherranvirastoon.”
Pöytäkirjan oli allekirjoittanut kirkkoherra Gabriel Hirn, ja pöytäkirjan olivat tarkastaneet rusthollarit Johan Sjöblom ja Anders Michelsson Tjudan kylästä.
Nämä päätöskokoukset siis järjestettiin maailmalta kantautuneiden tietojen perusteella ennen kuin ensimmäistäkään koleratapausta oli pitäjässä havaittu.
Varautuminen kannatti. Kulkutauti saapui seudulle jo kuukautta myöhemmin. Koleraan kuoli syksyn mittaan yhteensä seitsemän pitäjän asukasta, kuten sotilaan leski Anna Trygg, jonka mies Jonas Trygg oli kaatunut Suomen sodassa 1808-09.
Koleraan kuolleille osoitettiin – ehkä oletetun tartuntavaaran minimoimiseksi – erityinen hautapaikka Vretan kylän takaa Långdalenin laaksosta. Kirkkoherra Hirn vihki asiaankuuluvin menoin hautausmaan käyttöön 29. syyskuuta 1831. Vuoden loppua kohti epidemia laantui.
Mietin jälleen kerran, että historiassa vain muoti ja teknologia muuttuvat. Ihminen pysyy enemmän tai vähemmän ennallaan. Kulkutautien hallinta ja ennakointi olivat selvästi hyvissä käsissä jo kaksi vuosisataa sitten. Erityisen merkillepantavaa on, kuinka köyhempien sairastuneiden hoito oli sekin mietitty pitäjäläisten kesken etukäteen.
Olisiko tuolloinen pandemia kyetty hoitamaan järjestäytyneemmin laajempien hyvinvointialueiden puitteissa? Tätä emme koskaan saa tietää. Mutta elettiinpä, kuten sanotaan, ennenkin.