Toimintaa vai roimintaa?
Poliittisen keskustelun laidat, erityisesti arvokonservatiivit ja arvoliberaalit sekä vasemmisto ja oikeisto ohjaavat yhteiskunnallista keskusteluamme.
Puolet kansasta on kyllästynyt provosoiviin vastakkainasetteluihin, jotka eivät usein ole yhteiskunnallisesti ja poliittisesti edes olennaisimpia.
Poliittiseen keskustaan lukeutuvat vetäytyvät herkimmin yhteiskunnallisesta keskustelusta, kerrotaan ajatuspaja e2:n selvityksessä.
Miksi maltilliset voimat haluavat väistyä keskustelusta? Onko syy kärjekkäissä aatteellisissa arvoissa vai poliittisten mielipiteiden ilmaisutavoissa – toiminnassa ja roiminnassa?
Vielä vuosikymmen sitten, 2006, Sauli Niinistö kampanjoi teemoilla ”Työväen presidentti” ja ”Vastakkainasettelun aika on ohi”.
Kansallinen eheys ja yhteiskunnallinen konsensus ovat kansakunnan historiallisia – suuren suomalaisuuden – sankaritarinoita. Yhtenäisyys on ollut arvo.
Blokkirajat ylittävä yhteisymmärrys oli iso poliittinen tavoite, kunnes… Niin, mitä tapahtui?
Politiikan toimintaympäristö muuttui. Yhdysvaltojen ja Euroopan taloudet sakkasivat. EU kriisiytyi. Venäjän ja Georgian sota alkoi. Arabikevät johti sisällissotiin – ja oman aikamme kansainvaelluksiin.
Kärjistyneet kansainväliset asetelmat jakavat poliittista kenttäämme. Sisäpoliittisessa retoriikassa puhutaan enemmän menneen ajan alitajunnalla kuin nykytodellisuuden vastakkainasetteluilla.
Tapa käydä keskustelua on yhtä tärkeää kuin mielipiteet.
Tapa käydä keskustelua on yhtä tärkeää kuin mielipiteet. Keskustalle se on haaste.
”Se kolmas” joutuu politiikassa raivaamaan uutta, esittämään vaihtoehdon. Se voi jakaa, mutta tapa työstää sitä yhdistää.
”Se kolmas” ei synny vain päätöksistä, vaan myös päätöksenteosta. Päätöksenteko on jo päätöksen toimeenpanoa – mustavalkoisen ja jakavan ei tai kyllä -valinnan välttämistä.
Jos puolueet – ja eritoten Keskusta – eivät pysty organisoimaan kansalaiskeskustelua ja vuorovaikutusta, poliittinen asetelma rakentuu jonkun muun ehdoilla. Se joku muu on usein media.
Julkisuuden logiikka poikkeaa politiikan logiikasta. Media seuraa enemmän poliittisia erimielisyyksiä ja heikkouksia kuin linjaeroja ja vahvuuksia.
Hyvät uutiset – yhteisymmärrys – ei myy. Huonot uutiset – vastakkainasettelu – myy. Yhdistävien tekijöiden sijasta etsitään erottavia tekijöitä.
Suomalainen media julisti aikanaan tehtäväkseen erojen tekemisen puolueiden välillä. Se on onnistunut, tavallaan. Ainakaan yksimielisyyttä ei korosteta.
Kun puolueiden yhteys kansalaisiin heikkeni ja teknologia kehittyi, media halusi ottaa puolueiden paikan vuorovaikutuskanavana. Perusteluna oli sananvapaus, mutta ei sananvastuu.
Media halusi politiikan tekijäksi, mutta ei politiikasta vastuulliseksi. Politiikka oli jo viihteellistetty, nyt se myös kaupallistettiin. Media tarjosi laukaisualustan, ase ja ammukset piti tuoda itse.
Päätoimittajat ovat hakeneet toiminnalleen oikeutusta some-vertailusta. ”Eritoten sosiaalisessa mediassa solvaaminen, halventaminen, mustamaalaaminen ja suoranainen valehtelu ovat arkipäiväistyneet”.
Samat soimaavat sanat istuisivat monen päätoimittajan omiin medioihin.