Rauhan mies, rauhan kädet

Presidentti Mauno Koiviston elämäntyön tarkastelussa saisi nousta vieläkin suurempaan osaan aina ajankohtainen muistutus. Koivisto oli rauhan mies.

Koiviston hautajaiset olivat tosin sotilaallisen arvokkaat. Kansalaiset tietävät hänen olleen kaukopartiomies.

Ajatus ei saa kuitenkaan katketa tähän. Se jatkuu tärkeällä tavalla, niin kuin pääministeri Juha Sipilä sanoi muistopuheessaan:

”Kun aseet vaikenivat syyskuussa 1944, Koivisto kertoo juoksuhaudan reunalla pohtineensa, että täytyy olla jokin muu tapa hoitaa asioita kuin sotiminen”, Sipilä sanoi.

Samaa mieltä oli silloin moni muukin suomalainen, varmasti ylivoimainen enemmistö. Ajatuksen jakoivat miljoonat ja miljoonat ihmiset eri puolilla maailmaa.

Sota oli nähty onnettomaksi tavaksi hoitaa asioita.

Täytyy olla jokin muukin tapa hoitaa asioita kuin sotiminen…

Mauno Koivisto

Sipilä kertoi Koiviston tulleen tällä tavoin ”tiivistäneeksi rivisotilaana sen ulkopolitiikan linjan, jota Suomen kaikki presidentit ovat sotien jälkeen noudattaneet”.

Mutta kyse ei ollut vain Koiviston ja muiden presidenttien linjoista. Rauha oli Koiviston henkilökohtainen tavoite.

Tämän toi kauniilla ja suorastaan runollisella tavalla esiin piispa Eero Huovinen presidentin siunaustilaisuudessa. Huovinen kertoi Koiviston lentopallotovereiden jakaman muiston sota-ajoilta.

”Mauno Koiviston kädet olivat rauhan kädet. Silloinkin, kun isänmaata piti puolustaa sodassa, hän halusi toimia sovinnollisen tulevaisuuden puolesta”, Huovinen sanoi.

Tuttujen lentopallomiesten mukaan presidentti oli vielä tämän vuoden puolella muistellut tapahtumaa, joka sattui Törnin osastossa. Koivisto oli saanut tehtäväkseen saattaa kaksi venäläistä vankia selustaan. Etulinjasta taaksepäin siirryttäessä oli vastaan tullut suomalaisia sotilaita, jotka alkoivat kolhia vankeja, Huovinen kertoi puheessaan.

”Koivisto suuttui omiin maanmiehiinsä, nosti kätensä ja sanoi: ’Älkää koskeko näihin miehiin, he ovat minun vankejani, he ovat minun veljiäni’.”

Tällainen olisi rohkeaa puhetta tänäänkin – puhumattakaan siitä, että silloin elettiin sota-aikaa. Että viholliset voisivat olla veljiä!

Mutta rauhan miesten käsiä ja koivistolaista ajattelua vihollisista veljinä tarvittaisiin myös nyt. Täytyyhän olla ”jokin muu tapa hoitaa asioita kuin sotiminen”.

Valitettavasti näyttää ihan toisenlaiselta. Maailman johtajat eivät osaa pohtia niin kuin Koivisto silloin aseiden vaietessa – vaikka tämä olisi heidän tärkein tehtävänsä.

Päinvastoin, ainoaksi keinoksi on keksitty varustelumenojen kasvattaminen.

Mutta jos maailman valtaapitävät rakentelisivat strategioitaan ”juoksuhaudan reunalla” – tällä kertaa vaikkapa Syyrian Aleppossa tai Damaskoksen laitamilla, voisi mieleen tulla muitakin ajatuksia.

Vaikkapa tämä: ”Täytyyhän olla jokin muu tapa hoitaa asioita…”