Nyt pitäisi kuunnella eikä julistaa
Keskustan kannatuksen lasku johtuu syvistä ja rakenteellisista ongelmista.
Näin väitti keskustan huippujohtajiin viimeisen 10 vuotta kuulunut Annika Saarikko juhannuksena iltapäivälehden haastattelusta.
Hän ei halunnut kertoa, mitä nämä ongelmat ovat, mutta katsoi kuitenkin, että kannatuksen lasku ei johdu puheenjohtajan henkilöstä eikä edes hallitukseen menosta ennätysmäisen vaalitappion jälkeen.
Hän ei halunnut kommentoida puolueen 2018 hyväksyttyyn periaateohjelmaan kohdistunutta kritiikkiä. Jäljelle jäivät salaperäiset syvät ja rakenteelliset ongelmat.
En ole nähnyt muiltakaan puolueen johtajilta uskottavaa tilannearviota.
Nythän tarvittaisiin tervettä ja reipasta keskustelua. Kerronpa siis asianharrastajana oman käsitykseni ”syvistä ja rakenteellisista ongelmista”.
Ensimmäinen vika on syvällä perustuksissa.
Keskustan tärkein muodostus- ja yhdistymistekijä, aate, on painunut taka-alalle.
Politiikalle etsitään päivänkohtaisia omaan elämänpiiriin liittyviä perusteita, joista sitten sanotaan, että ne ”ovat aina olleet keskustalle tärkeitä”.
Tämä lienee sitä asioiden ”ilmiöpohjaista” tarkastelua, joka leimaa myös Rinteen–Marinin hallituksen ohjelmaa.
Keskustassa on laiminlyöty sitä työtä, jota vaikuttavien poliittisten ohjelmien laatiminen vaatii.
Hyvän ohjelman pitää synnyttää kitkaa, vuorovaikutusta, vastalauseita, kerätä huomiota, hioutua, tuoda aloite omiin käsiin.
Esimerkiksi Työreformin valmistelu kesti enemmän kuin vaalikauden.
Vuoden 1996 kunnallis- ja eurovaalien ohjelmat taas yhdistivät puoluetta EU-ratkaisun jälkeen, nojasivat puolueen aatepilareihin.
Niiden perustalle rakentuivat vielä hyvät vaalitulokset aina vuoden 2007 eduskuntavaaleihin saakka.
Vuosikymmeniä rakennettu moni-ilmeinen, lähestyttävä ja rouhea puoluekuva on kadotettu.
Erityisesti 2003 ja 2007 vaalit kiteytyivät myös keskustan itse paaluttamiin pääkysymyksiin: aluekehitys, takuueläke ja ruuan arvonlisävero.
Jokainen ymmärsi, mitä keskusta halusi.
Tällaiset keskustan aatteellista ydintä profiloineet teemat ovat hajonneet liian monimutkaisiksi. Epäselvyys ei johdu viestinnän puutteesta, vaan siitä, että viestintä hallitsee ajattelua.
Vuoden 2018 periaateohjelma kuvaa enemmän ajan ja tietyn ikäpolven poliittista kulttuuria kuin keskustan arvoja.
Se on rakenteeltaankin enemmän viestintää varten suunniteltu, ”twitter-formaattia”.
Mutta siinä ei kiteydy keskustan aate eikä kirkastu identiteetti. Sen pohjalta voidaan päätyä myös siihen marxilaiseen ihmiskuvaan, jota maamme hallituksen tuore periaatepäätös tasa-arvosta heijastaa.
”Rakenteellisista ongelmista” pahimmat ovat kansanvallan aliarvionti ja typistynyt käsitys puolueen tehtävästä.
Kun puolue menettää vaalikauden aikana 40% kannatuksestaan, vaaleissa lähes 40% kansanedustajapaikoistaan, mikä (19 edustajapaikkaa) vastaa sentään 10% koko eduskunnan kokoonpanosta, terve järki ja demokratian perusperiaatteet sanovat, ettei sen paikka ole hallituksessa.
Silloin vetäydytään sivuun ja selvitetään syyt tilanteeseen.
Keskustan historiallisista identiteettitekijöistä korostuu toiminnassa nyt vain asianhoitajuus, joka on saanut kansalle vastenmielisen paremmin tietämisen muodon.
Vuosikymmeniä rakennettu moni-ilmeinen, lähestyttävä ja rouhea puoluekuva on kadotettu.
Puheenjohtaja Katri Kulmuni lähtee kuulemma kesällä kuntavaaleja pohjustavalle kiertueelle.
Nyt onkin aika kuulla, mitä ihmiset keskustasta ja Suomesta ajattelevat.
Luulen, että kattava kenttäkierros antaa puolueesta ja sen tilasta oleellisesti erilaisen kuvan, kuin juhlapuheista heijastuu.
Kierros ehkä kertoo myös, ketkä ovat hylänneet keskustan ja miksi. Kierroksen kokemuksista voisi syntyä keskustan nousun siemenkin.
Nyt pitäisi kuunnella eikä julistaa.
Muutama asia nousun tueksi pitäisi välttämättä tehdä.
Periaateohjelma pitää uudistaa johdonmukaiseksi aatteelliseksi kokonaisuudeksi.
Puolueen tulee rakentaa monialainen korona-kriisin jälkeisen Suomen tulevaisuusohjelma.
Hallituspolitiikka – ohjelmineen ja talouskuvineen – on uusittava realistiselle pohjalle, koska koronakriisin isku Suomen vientiin ja talouteen on vasta edessä.
Puoluekokouksen tulee päättää keskustan isot linjaukset hallituspolitiikkaan – myös europolitiikkaan.
Näiden toimenpiteiden jälkeen keskusta alkaisi hiljalleen muistuttaa omaa itseään.