Uuden ajan köyhälistö?
Suomessa on totuttu ajattelemaan opiskelua ponnahduslautana parempaan: muutama niukka vuosi, paperit käteen ja töihin. Yhä useammalle nuorelle tarina on nyt toisenlainen.
Opiskelijaelämä ei ole vain hetkellinen “niukka vaihe”, vaan pitkään jatkuva taloudellinen puristus, joka voi huipentua valmistumiseen suoraan työttömäksi.
Kun tähän yhdistyy nopeasti kasvanut opintolainataakka, syntyy kysymys: olemmeko rakentamassa uudenajan köyhälistöä: koulutettuja, velkaisia ja vailla työkokemusta?
Nuorisotyöttömyys kertoo karua kieltä suhdanteesta ja rakenteesta. Viime vuosina 15–24-vuotiaiden työttömyysaste on Suomessa ollut selvästi muuta väestöä korkeampi. Viimeisimpien vuosien luvut ovat olleet jälleen nousussa. Alle 30-vuotiaita oli työttömänä työnhakijana viime vuoden lopussa jo 90 000.
Vaikka opiskelijoista kaikki eivät näy työttömyystilastoissa (osa on yhä kirjoilla oppilaitoksissa), valmistuvien näkökulmasta oleellinen totuus on tämä: ensimmäinen työpaikka ei enää odota kulman takana.
Monelle “siirtymä työelämään” tarkoittaakin siirtymää TE-palveluihin, määräaikaisuuksiin, pätkätöihin tai ihan vain työttömäksi työnhakijaksi.
Toinen muutos on vielä konkreettisempi: velka. Opintotuki on vuosien aikana painottunut yhä enemmän lainaan. Siinä missä aiemmin opintolainaa kertyi monelle muutamia tuhansia euroja, nyt puhutaan helposti kymmenistä tuhansista.
Kun laina on 20 000–40 000 euroa, se ei ole enää “pieni alku” vaan pitkä varjo, joka vaikuttaa asunnon hankintaan, perheen perustamiseen ja riskinottoon. Siis juuri niihin asioihin, joiden varaan yhteiskunta toivoo tulevaisuuden rakentuvan. Työttömänä ja korkojen noustessa velan hinta tuntuu arjessa heti.
Opiskelijaköyhyys ei tarkoita vain tiukkaa budjettia. Se tarkoittaa myös valintoja, joita ei pitäisi joutua tekemään: ostanko ruokaa vai maksanko laskun, uskallanko osallistua harjoitteluun toisella paikkakunnalla, jos palkkaa ei makseta?
Kun talous kiristyy jo opintojen aikana ja tulevaisuus näyttää epävarmalta, kuormitus kasautuu. Se näkyy mielenterveydessä, opintojen viivästymisessä ja lopulta työmarkkinoille pääsyssä.
On helppo sanoa, että “opiskelijan kuuluu elää niukasti”. Mutta jos niukkuus pitkittyy, velka kasvaa ja työmarkkinoille astutaan valmiiksi miinukselta, kyse ei ole enää välivaiheesta vaan rakenteellisesta ongelmasta.
Koulutus on Suomen tärkein sosiaalinen hissi. Tuo hissi ei toimi, jos ovet aukeavat suoraan työttömyyteen.
Opiskelijoiden perusturvaa olisi katsottava uusiksi. Tuen ja lainan tasapainoa, asumisen kustannuksia ja sitä, onko oikein rakentaa korkeakoulutus velkavetoiseksi malliksi tilanteessa, jossa työllisyys on enemmän kuin epävarmaa.
Kysymys ei lopulta ole vain opiskelijoista. Jos koulutettu nuori aloittaa aikuisuuden velkaisena ja työttömänä, se on lasku, jonka maksamme yhteiskuntana myöhemmin menetettynä osaamisena, heikompana luottamuksena ja hitaampana kasvuna.
Siksi opiskelijaköyhyys ja valmistuvien työttömyys eivät ole marginaalinen huoli, vaan ajan keskeinen oikeudenmukaisuuskysymys.